keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Mä pakkaan

Kun samoihin matkatavaroihin tulee sekä korkokenkää että Kallen mätitahnaa ja kaikkea muuta siltä väliltä, on sanomattakin selvää, että pakkaaminen on haaste.

Mutta ai että tää on ihanaa.

Matka-asuni on musta tiukahko trikoomekko mustin leggarein ja törkeen korkein mustin saappain. Kaulassa kukkaruttuhuivi, josta löytyy piristeenä turkoosia ja oranssia vaalealla pohjalla. Nättiä ja näpäkkää -ja ne korkosaappaat ottaa jo heti lentokentällä luulot pois kaikilta.

Ulkotakki on ongelma. Mulla on laukussa IKJ:lle lahjaksi Joutsenen musta untuvatakki ja itselleni hankin uuden samalla kertaa, se on ihana pinkki harmaalla turkiskauluksella. Mutta onko se liian kuuma? Mutta olisko se just hyvä näyttäytymistakki KHL-matsin aitioon?

Sanoinko mä jo että tää on ihanaa?

Iltavaatteita on kolmet, korkkareita kahdet, sitten yhdet järkevät kävelysaappaat. Päivävaatteet on vähän boring, mutta jospa sieltä löytyisi tilalle jotain kivaa. Pikkulaukku, korut, meikit ketjut ja vyöt... Hepeneyöpaita ja aamutakki, löhöverkkarit ja tietysti villasukat ja salmiakkia.

Eiköhän näillä Minskissä pärjää.


tiistai 20. joulukuuta 2011

Joulu tulla jollottaa

Istun keittiön pöydän ääressä, punaviinilasi kädessä. Just syötiin lasten kanssa texmexiä, kaikki on kertoilleet päivänsä, minä pakahtunut ylpeydestä todistuksiinsa; syksyn työ on tehty. Piste.

Boheemikeijulta kysyin mistä hän on erityisen tyytyväinen todistuksessaan. Tyylilleen uskollisena hän sanoi: "Hissan seiska on hieno." Ei se kyllä ole, mutta enkun, matikan ja ruotsin kympit vähän kompensoi. Muhvilla oli kanssa hyvä todistus, suurella työllä ja ahkeruudella saadut hyvät ja kiitettävät. Kyllä mä oon onnellinen lasten koulumenestyksestä. Jos ei reksiäiti pidä sitä tärkeänä, niin kuka sitten. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että jotenkin on saatu opetettua omatoimisen, mutta tarvittaessa tuetun opiskelun malli. Jos tuolla tavalla tekee tulevaisuudessa sitten työnsä, niin ei voi muuta seurata kuin pelkkää hyvää.

Lapset lähtee huomenna isälleen, minä lähden ylihuomenna IKJ:n luo Minskiin. Ensimmäisestä olen vähän kaihoisa, mutta tuo toinen kompensoi sitä vahvasti. En osaa sanoin kuvailla sitä odotusta, kaipuuta, itkua ja hammastenkiristystä mitä tämä 7 viikkoa on ollut. Onneksi me on tässä vähän virtuaalisesti kinasteltu ja riidelty, tiuskittu ja terävästi kommentoitu, niin ei mene yhteistä aikaa enää siihen.
Luvassa on KHL-jääkiekkoa, Minskin oopperaa, jouluillallisia muiden suomalaisten (jääkiekkoihmisten) seurassa, shoppailua, kaksin olemista, vaahtokylpyjä, valokuvausta, ruokaa, juomaa, kaikkea ihanaa ja ihmeellistä. Otan kameran mukaan ja ehkä valokuvaan jotain uutta ja ennenkokematonta.

On tämä kummallinen ja ihmeellinen tämä elämäni elokuva.

Hyvää joulua kaikille blogini lukijoille <3

perjantai 9. joulukuuta 2011

Vuoristoradalla




Sanoinko mä viikko sitten, että olen jo paremmalla tuulella ja piristynyt? Nohnoh, vedetääns vähän takaisin. Eilinen alho oli syvin naismuistiin. Siihen sisältyi rankka duunipäivä, yksinäinen kauppareissu (ne on mun kohdalla selkeesti niitä miinakuoppia) ja Suomen lipun laskeminen yksin pimeässä räntäsateessa. Lippu ei saa osua maahan prkl.

Oli synkkää.

Aamulla pirteämpää, se on se ihmismielen uudistumisihme, onneksi.

Aamun hellyyttävä hetki oli, kun menin herättämään Boheemikeijua. Olin kuullut herätyskellonsa soivan jo aikaisemmin ja menin vain toivottamaan hyvät huomenet. Tyttö nukkui sikeästi tuhisten. Herättelin ja tökkäilin, vedin vähän peittoa pois, peiton alta paljastui farkut jalassa makaava likka. Ihmettelin, että ootko sä nukkunut vaatteet päällä, mitä ihmettä, onhan sulla yöpaidan paita, miksi farkut. Keiju nousi istumaan aivan pöllämystyneenä, katsoi farkkujaan, selvitteli unen rajamailla ajatuksiaan, kunnes tokaisi: oonko mä avannu tän päivän luukun? Kinderkalenterin luukku numero 9 oli tyhjä, joten Boheemikeiju näppäränä päätteli, että "oon mä jo tänään heränny ja vissiin vähän pukenutkin, mutta sitten nukahtanut uudestaan."

Mä haluan joulukalenterin joka päiväksi: siitä voi aina tarkistaa oonko mä tänään jo herännyt. Hih.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Itsenäisyyspäivän iltana











Kuvat ovat viimevuotisia, perinne jokavuotinen, eli partiolaisten soihtukulkue.
Itsekin pienenä partiotyttönä 30 vuotta sitten tuollaista soihtua kaupungin halki kannoin. Se oli jännittävää, haisevaa, kylmää, tunnelmallista jo silloin.
Tänä vuonna soihtua ja ehkä jopa lippua kantaa Muhvi, isänsä poika. Sanoin hänelle kun hän ovesta lähti, että jos pääset lippua kantamaan, tee se ylpeydellä, itsenäisen Suomen kunniaksi. Aatella, minun pieni poikaseni... kauheeta kun pitää näitä kyyneliä räpytellä.
(Sain muuten parinviikontakaisesta yltiöitkuviikonlopusta jonkinlaisen kyynelahavoitumisihottuman: silmäluomien ympärys täynnä punaisia länttejä, jotka ovat täynnä pieniä haavoja, joita kirvelee kaikki mahdollinen. Onneksi lääkäritädin määräämä salva auttaa. Mitä opin: älä itke yli äyräittesi.)

Itsenäisyyspäivä on hieno asia. IKJ:lle itsenäisyyspäivä on tärkeä, tiedän sen. Ja tällä hetkellä hän on nettimotissa jo ties kuinka monetta päivää, en siis pääse jakamaan juhlafiiliksiä kanssaan. Kuuntelin pari levyä IKJ:n lempiklassista Sibeliusta ja lähettelin rakkausajatuksia eteenpäin. Ikävä on kova.

Ilta-ateriana meitä odottaa uunilohi, sitruunaisin lohkoperunoin. Katsellaan linnanjuhlia ja bongaillaan kansanedustajatuttuja. Ihanaa, kun osaan jo olla lasteni kanssa kolmistaan. Sitäkään taitoa ei aina ole ollut.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Punajuuriaurajuustokeitto

Alan selvästikin piristyä. Kuukauteen en ole oikein tehnyt ruokaa, pakkoruokaa lapsille ja siinä sivussa itselle. Yksinollessani ruoka on ollut ala-arvoista.... nuudelia, leipää, karkkia, punkkua, olutta...

Mutta nyt, tsa-daa, lähdin kauppaan oikein kauppalistan (!) kanssa. Selkeät ruokasysteemit 3 päivälle ja yllätyksekseni löysin itseni kohta kotoa hellan ääreltä tekemästä itselleni punajuuriaurajuustokeittoa.

Kas näin:

1 pötkö Pirkan punajuuriperunasosetta
2 dl vettä
yrttimaustetta
mustapippuria
suolaa
1 dl kermaa
1dl maustettua aurajuustoruokakermaa
2-3 rkl auramurua

Tässä järjestyksessä kaikki kattilaan, kiehautus sekoittaen, maun tarkistus ja avot! Suomalainen, samettinen soppa. Oli hyvää, ehkä hieman liian lempeää minun makuuni, täytyy miettiä mikä toisi siihen pienenpienen potkun.









lauantai 3. joulukuuta 2011

Joulua odotellessa












Kävin äsken tehokkaalla shoppailukierroksella. Yllättävän paljon erilaisia shoppailupaikkoja tästäkin pikkukaupungista löytyy. Joululahjat alkaa kohta olla kasassa.

Tulossa on matalan profiilin joulu. Ostan lahjat vain lapsille ja siskon lapsille, vanhemmille, sisaruksille, lähimmille kummilapsille, parille tärkeälle ystävälle, IKJ:lle, Pikkuselle, Ruusulle.... Ai vain, hmh, aika monelle itse asiassa.

Ensimmäinen joulu ilman lapsia. Ensimmäinen joulu poissa Suomesta. Ensimmäinen joulu ilman jotakuta lapsuuden perheestä. Ensimmäinen joulu Minskissä. Hehhe, Valko-Venäjällä nyt ei paljoa joulua juhlita. Mutta me juhlimme, IKJ ja minä, joulua ja toisiamme.

Vähän jännittää jo lähtö. Liput, viisumihakemus ja kutsu saapua maahan minulla jo on. Avoimin mielin, otan vastaan kaiken mitä annetaan... Luvassa ainakin huippujääkiekkoa, romanttista suputusta, kylpyammetta, yhteistä ruuanlaittoa ja kuulemma shoppailua. Mitä sitä ihminen muuta jouluunsa tarvitseekaan?

Boheemikeijun ja Muhvin kanssa me sitten vietämme jälkijoulun, kun saavumme tahoiltamme kotiin. Teemana Heli Laaksosen runo Joulupatja:

JOULUPATJA


eli ohje kummottos viätetä hiano joulu

1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.

2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä
ruakka.

3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.

4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja –eläinten kans.

5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine

on kiället.

6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.

(Heli Laaksonen) 

Mä taidan muuttaa pois

Tasan kaksi vuotta sitten 3.12.2010 klo 6.26 entinen mies lausui nuo otsikon sanat. Olin juuri kertonut lukeneeni hänen kännykästään rakkaudentunnustuksia toiselle naiselle. Siitähän se perustorstai sitten alkoi. Jännää näin jälkikäteen muistella ja ihmetellä omaa toimintaansa.

Entinenmies lähti töihin tuon dramaattisen lauseensa jälkeen. Hän ei siis oikeasti sanonut mitään muuta. Minä lähdin vesijumppaan, kyyneleet kätevästi hukkuivat siihen altaaseen. Vesijumpan jälkeen töihin, jossa kävin välillä komerossa itkemässä ja sitten taas tehokkaana opettamassa, töiden jälkeen kampaajalle, jossa varasin aikoja pitkälle eteenpäin ajatellen, että edes joku asia tulevaisuudessani on varmaa, kampaaja-ajat.
En tarkasti muista koti-iltaa lasten kanssa, luultavasti entinenmies istui sohvalla sanomatta mitään ja minä puuhailin toisaalla omiani. Sinänsä miehen toiminnassa ei ollut mitään outoa; hän oli viimeiset kolme vuotta istunut sohvalla tekemättä mitään.

Tuossa alkushokissa kykenin ihmeellisiin urotekoihin: pidin lauluyhtyeeni kanssa yltiötunnelmallisen joulukonsertin Seinäjoella, pidin koulun joulukirkossa puheen 200 onnelliselle perheelle, tein lasten kanssa kaikenlaista, hoidin töissä sen mitä töissä pitää hoitaa. 8.12. aamulla menin työterveyslääkärille romahtamaan ja hän kirjoitti minulle viikon sairaslomaa akuutin stressitilanteen takia.

Viikon makasin kotona, olin oikeasti lamaantunut. Lapsille piti iltaisin esittää tavallista, päivät sain olla. En syönyt, en lukenut enkä pukenut. Se oli minulle täysin epänormaalia. En ehkä edes murehtinut tulevaa, sen aika taisi tulla vasta myöhemmin.

Ja mikä ihmeellisintä, vietimme joulun yhdessä, tosin poissa kotoa siskoni luona. Lapset ja vanhukset varjeltiin tulevalta erotiedolta, siskoni ja miehensä kyllä tiesivät. Tunnelma oli absurdin hyvä ja haikea, kävin entisenmiehen kanssa joulusaunassakin, tiesin sen olevan viimeinen kerta.
Joulun jälkeen kaikki alkoikin mennä perinteisen eron suuntaan. Tunnelma kiristyi, asiat mutkistuivat ja monen monen monen kommervenkin jälkeen sanoin helmikuussa rohkeat sanat: "Minun mielestäni ei ole enää sopivaa, että nukut täällä alakerran sohvalla. Voitko oikeasti muuttaa pois." Ja niin hän lähti.


keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Asennetta

Viime päivinä olen miettinyt asenteen merkitystä ihmisen elämässä. Asenne. Asenne! Muuta asennetta, ota oikea asenne. Hassu sana, todellakin, ja vielä hassumpi merkitys.

Voiko sitä oikeasti valita itse asenteensa? Sujuuko kaikki paremmin, jos päättää aloittaa suhtautumisensa myönteisen kautta? Onko joskus sallittua tai jopa hyväksi ensin räytyä ja murjottaa, vaikertaa ja valittaa ja sitten huomata, ettei se oikeasti auta mitään.

Kaamossynkkyys on ollut aika läpitunkevan musertavaa viime viikkoina. Miten voi olla niiiiiiin pimeää? Kuinka pimeää on pimeä? Yksinäisinä aamukahvihetkinä minä kuitenkin olen ollut hyväntuulinen, istunut pöydän ääressä pehmeässä aamutakissani, sytyttänyt kynttilän, lukenut lehdet, nauranut aamuradion jutuille ja lähtenyt hyväntuulisena töihin.
Töihin, jossa aika usein kohtaan ihmisen, jolla on väärä asenne... Valitusta, krittiikkiä, marmatusta. Uijuijui. Voiko muille sanoa, että vaihda asennetta; kokeile edes päivä, jolloin suhtaudut kaikkeen kuulemaasi ensin myönteisesti ja vasta sitten löydät kaikesta kaikki huonot puolet. Ei sitä kuulkaa voi, jokaisen täytyy itse lähteä oma-aloitteisesti myönteisen asenteen metsästykseen.

Ehdotin töissä seuraavaa palaveria pidettäväksi kävelykokouksena. Ensimmäiseltä ihmiseltä tuli välittömästi palaute: mistä sä ton oot keksinyt, ei varmaan tehdä mitään tyhmää kävelyä. Saas nähdä, kyllä mä vielä luulen, että joku kävelykokous joskus järjestetään.

Vaikka yksinäisyyden tunne on ollut leimaa antava vallitsevaan elämäntilanteeseeni, niin nyt (ainakin tänään, ainakin tällä hetkellä) huomaan, että osaan jo olla. Ja ihan vahingossa löydän hyviä puolia tästä kaikesta. Niinkuin nyt vaikka se, että 3 viikon ja yhden päivän päästä pääsen Valko-Venäjälle Minskiin IKJ:n isoon syliin. Ihan kylmät väreet menee kun ajattelen sitä. Asennetta!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Koirat on kivoja




Koirat on kivoja:
- jos ne on omia
- jos on pakkasta
- jos hoitokoira on haluttu
- jos ne osaa pyyhkiä itse tassunsa
- jos ne ei haise pahalle
- jos ne syö vähän

Veljeni räiväsi koiransa hoitoon. Onhan se ihana haliberni, suloinen iso nalle, viisas ja tottelevainen. Kauniskin.
Mutku. Mä en halua lenkittää sitä 4 kertaa päivässä. Mä en halua imuroida ja siivota koko ajan. Mä en halua keksiä sille virikkeitä kun sillä on tylsää.

Mä kyllä halusin sen viereen kun mua kovasti itketti. Maattiin siinä eteisen lattialla vierekkäin, se laittoi tassunsa mun olkapäälle ja työnsi päänsä mun kainaloon. Maksoi hoidostansa halauspalkkaa, terapiakoira <3

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Jos olisin sarjakuvasankari




....olisin tällä hetkellä epäonninen Aku Ankka sarjakuvasadepilven alla.
Ei oo menny ihan putkeen tällä viikolla, ei. Ja nyt on vasta keskiviikko.

Jos luit tarinani uudesta jääkaapista, niin se saa nyt jatkoa. Vanha jääkaappi jäi jotenkin unohduksiin autotallin uumeniin tässä kaikessa tohinassa. Pesemättä. Ovi kiinni. Sattumalta avasin sen maanantai-iltana, ja meinasin pyörtyä. Kaappi oli sisuksistaan yltäpäältä homeessa, oikea kemistin onnentaivas: oma homeenkasvattamo autotallissa. Taisi olla viimeisiä hetkiä ryhtyä pelastamaan hyvää jääkaappipakastinta vielä käyttökuntoon. Yrjö meinas siinä pesuhommassa lentää  ja jos kohta sairastun outoon kuumetautiin, niin se on sitten niistä homeitiöistä levinnyt myyräkuume tai joku.

Eilen vein auton huoltoon, ekaa kertaa elämässäni muuten, toim. huom. Ja jobinpostia sieltäkin: eiliset ehdottomasti vain tarpeelliset huoltotoimenpiteet maksoivat 800 euroa ja listalle jäi vielä noin 1500euron edestä vaihdettavaa. Järkytyin syvästi, todella syvästi. En tiedä mitä asialle teen, sysään syrjempään ja odotan ratkaisua. Rahaahan ei tuollaiseen tietenkään ole, tuo 800 euroakin riivitään kasaan kyyneliä niellen.
Tilipäivän kunniaksi mentiin Boheemikeijun ja Muhvin kanssa syömään ja ostamaan tarpeellista, koska olin näin luvannut. Talvitakkia ja kalsaria. Rahaa paloi sinnekin aika paljon ja loppukuun varannot hupenivat silmissä. Noh, enää 29 päivää seuraavaan tiliin.

Yöllä heräsin siihen, että olin menossa IKJ:n kainaloon. Käsi haroi tyhjää ja havahduin horroksestani. Eihän se ole täällä.

Koko viikko on ihan ku elokuvasta, huonosta sellaisesta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Navigaattori necesse est

Eilen ylitin itseni autoilun saralla. En ole koskaan ollut mikään autoilija, ajan vain jos on pakko. Ja näitä pakkoja on ollut aika vähän, olen kiemurrellut niistä irti, joskus jopa jättänyt lähdön väliin, kun en ole halunnut ajaa.

Eilen heittäydyin. Navigaattorin varassa kotoa Espooseen, sieltä Keravalle ja sitten kotiin Riksuun. Pimeässä, lapset kyydissä, miltei koko ajan ilman varmaa tietoa missä olen ja mihin pitäisi mennä. Pari virhettäkin tuli, mutta aloin niiden jälkeen luottaa siihen, että tuo navigaattorin täti ihan oikeasti neuvoo missä ollaan ja mihin pitää mennä. Kätevää.
Tiedän kyllä, ettei se kapine ole mikään uusi keksintö ja että kaikilla sellainen jo on, mutta en ole hankkinut sitä, koska olen ajatellut etten kuitenkaan lähden ajamaan minnekään outoihin paikkoihin.

Kieltämättä olin ylpeä itsestäni ja tyytyväinen että retki meni hienosti. Muhvikin sanoi, että ajan ihan hyvin... hienoa saada teiniltä tunnustus. Tosin hän sanoi, että olisi osannut suunnistaa kartan kanssa. Jos olisi ollut hyvä kartta. Jos olisi ollut parempi valo. Jos. Jos. Isänsä äänen kuulin pojan suusta. Ai että se joskus ärsyttää.

Tänään, isänpäivänä (eli lähiäitien etäpäivänä) olen jutellut oman isäni kanssa pari kertaa puhelimessa, skypeillyt IKJ:lle isänpäiväonnet kaukomaille ja jopa laittanut isänpäiväonnittelut entisellemiehelle (en tod tiedä miksi, ehkä kuuluu hyviin tapoihin). Ja jossain ihme huumassa imuroin auton ja pyyhin ja putsasin sisätilat, auto menee huoltoon tiistaina, pitäähän se siivota sitä ennen.
Kohta haen lapset asemalta takaisin kotiin ja ollaan taas koossa kolmistaan.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Kun mikään ei oikein tunnu miltään

Onhan tämä aikamoista, tämä yksinäisyys. Se hyökkää kimppuun aina äkkiarvaamatta: nukkumaan mennessä, kaupassa, autossa, töissä, lenkillä. Ja samallalailla se sitten loppuu ja katoaa, ainakin hetkeksi.

Minua ei huvita mikään. Minua ei innosta mikään. En halua oikein mennä minnekään, tai jos menen, teen sen kuin robotti. Hirvittää ajatella kaikkia pikkujoulukauden rientoja; miltä mahtaa tuntua olla mukana menossa, kun oikeasti ei huvita.

IKJ:llä on kaikki hyvin. Odotukset on ylittyneet, mies on innoissaan kuin pikkupoika, osaa kuulemma jo kieltäkin enemmän ja enemmän. Kivahan sitä on kuunnella ja innostuneen kanssa skypessä puhua. Oon ihan varma, ettei hän todellakaan tajua miltä minusta mahtaa täällä tuntua.

Jaa-a. Semmosta sano. Jäitä poltellessa.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Picasa

Kokeilin kuvakollaasia Picasalla. En osaa vielä ollenkaan käyttää tai tajuta sen mahdollisuuksia, mutta jostainhan se on aloitettava.Posted by Picasa

perjantai 4. marraskuuta 2011

London calling

My trip to London in October 2011.



A nice van




British Museum




Bedford street




London style




Ha!?




Les Miserables, three of them




London Eye




London colours




The Big B




Be careful out there




A London statue




A London squirrel




Russel square


Eppu Normaali - Näin kulutan aikaa

Ihan vaan vinkkinä

Siis jos sulla sattuu olemaan tällainen samanlainen tilanne kuin mulla, että miesystävä on juuri muuttanut ulkomaille ja lapset lähteneet viikonlopuksi isälleen ja sun pitää perjantai-iltapäivänä kuluttaa kolme tuntia kaupungilla, jottet mene häiritsemään siivoojasi työtä, niin tässä pari vinkkiä mitä kannattaa tehdä:

- Mene kynsihuoltoon. Lakkauta kauniit helmiäisvaaleanpunaiset kynnet ja laitata nimettömiin pikku timantteja.

- Sen jälkeen mene kultakauppaan ostamaan uusi pala nominationkoruusi. Jos miesystäväsi on lähtenyt jääkiekkovalmentajaksi, niin osta jääkiekkomailapala. Tein niin, enkä lakkaa ihmettelemästä sitä, että kolme vuotta keräämääni nominationkoruun on nyt ilmestynyt jääkiekkomaila. Unfuckingbelievable. But true.

- Koska on pyhäinpäivän aatto, sinun on mentävä kauppaan. Eiei, ruokaahan et juurikaan tarvitse, mutta kynttilöitä kyllä. Mitäpä sinä muuta yksinäisenä viikonloppuna tekisit kuin sytyttelet kynttilöitä hautausmaalla.
Kaupassa toteat, että onpa *tun kiva, että kaikki paikkakunnan perheet ovat oikein joukkokaupalla kaupassa ostamassa perheelle perhepäivällistarvikkeita. Ja koska sinulla on vain vähän ostoksia ja paljon aikaa, niin olet kuin säälittävä huutomerkki vähine tavaroinesi kierrellessäsi kaupan käytäviä.
Ja oi, sinulla on loistava tilaisuus tavata vanha tyhmä kollegasi, joka hetioitis kysyy, että mitä kuuluu ja kuinka sulla on noin vähän ostettavaa. Tajuat heti, ettei se urpo edes tiedä, että teidän kiiltokuvaperheenne on eronnut. Etkä suin surminkaan aio sille ruveta mitään selittämään, vaikka mieltäsi hieman kiehtoo pudottaa pommi keskelle tämän perheenäidin perhekärryä. Ihan vaan vinkkinä vastaus kysymykseen: Missäs sun perhe on, jos sä vietät viikonlopun yksin? -"Omilla retkillään ne on." Ehehe.

Ja kaiken tämän jälkeen sinulla on edelleen puolitoista tuntia aikaa kulutettavana. Ja nälkäkin olisi. Siispä Kotipizzan Kotzonea syömään. "Otatko mukaan, vai syötkö täällä." "Täällä." Niinkuin ne kolme muutakin keski-ikäistä kaljamahaista syrjäytymisvaarassa olevaa asiakasta. Siinä sitä sitten oikein porukalla nautitaan perjantai-illan ateriat.

Sitten voitkin jo vaihvihkaa ajaa kotisi ohi vain huomataksesi, että valot siellä vielä on. Ohi vaan ja piipahtamaan kivassa sisustuskaupassa, jossa et juurikaan ehdi käymään. No nyt kun ehdit, niin rahaa ei oikein ole, eikä sisustusintoakaan. Siellä meni seitsemän minuuttia.

Vihdoin kello on kuusi ja voit mennä kotiin. Siivojan kanssa kiitokset ja heipat ja voit asettua kotisohvalle, ottaa lasin punkkua ja olla niinkuin et olisikaan. Ainakaan ikävissäsi.

Näin kulutan aikaa.

torstai 3. marraskuuta 2011

Perustorstai

Töissä pidin pari reksinpuhuttelua. Ja pohdin taloustilannetta, joka onneksi sitten kuitenkin näytti valoisammalta kuin olin kuvitellut.
Ruinasin kollegaopea pitämään mun enkuntunnin, jotta pääsisin jättämään jäähyväisiä; tänään IKJ:llä oli lähtöpäivä. Nuori rakastunut ope ymmärsi keski-ikäistä rakastunutta ja lupasi pitää mun tunnin.

Ja niin sitä lähdettiin. Jäähyväiset olivat lyhyet, mutta aika tunteelliset. Itku tuli, mutten päästänyt sitä aivan valloilleen. Ja miten komeana se mun mies lähti maailmaa valloittamaan. Not available, kuulkaa kaikki maailman satakahekskytsenttiset blondikaunottaret!

Kun saavuin kotikaupunkiin, kävin ostamassa lohtuvaatteeksi yyberpehmeän aamutakin, jonka suojissa sitten yksinäisiä sohvailtoja voisin viettää. Saas nähdä miten mä tän uuden elämänvaiheen muotoilen, tuleeko musta kotona yksin nyhjääjä, vai haluanko lähteä ihmisten ilmoille. En osaa edes itse lyödä vetoa kummankaan vaihtoehdon hyväksi. Saas nährä ny, ku en tielä vielä.

Illan ohjelmana oli ysiluokkalaisen vanhempainilta. "Mitä ysiluokan jälkeen?" Mun mielestä lukio tietenkin! Muhvin ja entisenmiehen mielestä kaksoistutkinto. Kaksoistutkinto what?? Onneksi illan vetäjät olivat asiantuntijoita, ja saivat vanhanliiton lukiojääränkin miettimään asioita uudelta kantilta. Ehkä se kaksoistutkinto ei olekaan niin tyhmä idea... Mutta sen mä sanon, ja sanoin Muhvillekin, etten halua hänen vielä muuttavan pois kotoa, siis muuttavan entisenmiehen luo kauas toiseen kaupunkiin. Joojoo, onhan se sen iskä, mutta silti.

Katotaan. Täs on nyt kuulkaa niin monta avointa korttia taas pöydällä, että tämmöstä perusnaista melkein taas hirvittää.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Blogikaveri

Kokovartalofiilis,  löydät hänet täältä, piristi päivääni lähettämällä arpajaisvoittopaketin.
Kolme ihanaa kirjaa, kiitos Ani!

Härkösen Onnen tunti on jo luettu, mutta silti pääsee härköskokoelmaani.
Renate Dorrestein "Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa" on ollut listalla jo kauan. Olen tosin ajatellut, että luen sen vasta sitten kun Muhvi on siinä iässä. Eihän se vielä ole, eihän...?
Gaile Parkin Kigalin kakkukauppa on täysin uusi tuttavuus ja pääsee lukujonoon yöpöydälle. Tai ehkä jo tänään mukaan matkalaukkuun.

Kiitos, ihmeelliset ovat bloggaajan tiet.

Musta sunnuntai

Tukholmassa oli ihanaa. Yhtään kuvaa ei tullut otettua.

Kun tulimme kotiin, se jysähti. Joku, jota olin jo odottanut tulevaksi, hieman jo ihmetellyt, että eikö mikään tunnu missään.
IKJ:n lähtö lähenee päivä päivältä ja tuo lemmenloman kotiinpaluu konkretisoi sen aika karulla kädellä. Ne muuttotavarat, jotka ovat vallanneet kotini, kotimme. Ihania kivoja tavaroita, erityisen laadukkaita keittiöjuttuja, kauniita 50-luvun huonekaluja, pompöösi vuosisadan alun VALTAVA kaappi.... kaikki ne hyökkäsivät kimppuuni ja karjuivat aivoihini: tavarat jäävät, mutta mies lähtee.

Murenin.

Jostain syvältä sisältä lähti liikkeelle pelko, tuska, suru, kiukku, viha, katkeruus, yksinäisyys, synkkyys, uho, uhma, raivo. Onko vielä lisää negatiivisia tunteita? Itku tuli ulos, eikä loppunut. Tärisin räkä valuen milloin missäkin huoneessa, ulvoin ääneen ja ääneti, yritin pakata tulevaa Lontoota varten jotain  riepuja matkalaukkuun. Katselin, kun IKJ vaivihkaa roudasi pahvilaatikoitaan milloin kellariin, milloin vintille.

Reaktioni oli ilmeisen yllättävä. Yllättynyt olin itsekin, aika paljon patoutunutta negatiivisuutta oli olemassa. Tunnustan nyt tässä, että osa siitä oli entisenmiehen jäämistöä: nekin lähtöraivot on vielä lopullisesti raivoamatta. IKJ oli hämmentynyt, ei se reppana osannut oikein sanoa eikä tehdä mitään. Yritti kyllä, mutta minä olin kyyneleitä valuva jääkimpale. Draamaqueen.

Noh. Tänään uusi päivä, sävy ei ehkä ihan musta, sellainen tummanharmaa kuitenkin. Onneksi olen lähdössä retkelle Lontooseen, luulen, että kotonaolo olisi nyt aika huono vaihtoehto. Väistelisimme toisiamme.






Aamulla kävin kaupungilla pankkiasioissa, näin elämäni ensimmäisen leipäjonon. Kymmenet ihmiset jonottivat armeliasta ruoka-annosta, välttelivät ohikulkijoiden katseita. Minä kävelin ohi merkkilaukku heiluen, kauniissa ja kalliissa syystakissani. Ja tunsin itseni turhasta valittajaksi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Luova tauko





Elämämme on ollut aika haipakkaa. IKJ on tyhjentänyt poikamiesboksiaan pahvilaatikoihin ja roudannut niitä minun vintilleni. Meidän vintillemme. Jotenkin haikeaa jo minun mielestäni katsoa, kuinka elämä pakataan pahviin, ja sitten toisaalta ihanaa, että sille pahville on tilaa jossain muualla, oikeassa kodissa.

Illat on kuluneet yhdessä, IKJ, minä, Muhvi ja Boheemikeiju on oikein kokoonnuttu ilta illan jälkeen joko sohvalle tai yhteiseen ruokapöytään. Fiilis on ollut lämmin ja nauravainen, lapset ovat olleet ihania. Kerran puhuttiinkin kahdestaan, että onkohan ne noin hyväntuulisia sen takia, että IKJ on lähdössä pois. Että oikeinko ne sitä oottaa.

No ehkei kuitenkaan. Joku selvyys tähän on nyt tullut, IKJ ei ole virallisesti täällä asunut, mutta käytännössä kuitenkin. Ja nyt tämä kama täällä ei jätä mitään arvailujen varaan: Iso Kiltti Jätti ja sen tavarat on täällä.

Ensi viikko on minullakin lomaviikko. Aika täysi skedu, tänään lähtö lemmenlomaretkelle Tukholmaan kaksin, maanantaina lähtö operetkelle Lontooseen, josta palaan to-pe -yönä lähteäkseni perjantaina koko komppanian kanssa siskon luo Savoon.

Sitten sopiikin mennä töihin maanantaina lepäämään.

Kamera on mukana, toiveissa ihania kuvia Tukholmasta, Lontoosta ja Savosta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ajatusten aamiainen

Sähköpostiin kilahtaa päivittäin  Positiivareiden ajatusten aamiainen. Joskus sen lukee, joskus ei.
Tänään oli tämmöinen teksti puhumattomuudesta. Lukekaa, ajatelkaa ja puhukaa:


"Kuinka tuttu onkaan tilanne, jossa elämä tuo eteesi asian mistä sinun olisi kuulunut tietää jo ennen kuin katastrofin ainekset ovat ilmassa. Olet kenties ihmetellyt läheisesi outoa luotaantyöntävää käytöstä ja tyhjästä ilmaantunutta ärjähtelyä.

Puhumattomuus luo jännitettä ja tuo sanojen säästelijälle vain unettomia öitä ja paineita. Lisäksi ikävän asian tullessa julki ilmassa voi odottaa suuri riita ja räjähdys.

Puhumisessa on ihmeellistä taikaa. Jo pienet asiat voi heti yhdessä selvittää ja löytää niihin ratkaisuja. Välittämisen säikeet vain lujittuvat ongelmia jakavien välillä. Jos olet alkanut rakentaa muuria ympärillesi ongelmiesi kanssa, niin käy kiireen vilkkaa purkamaan se. Kivi kiveltä, sana sanalta asia helpottuu.

Kokeile rohkeasti ongelman jakamista ja huomaa kuinka rakennatte yhdessä auttajasi kanssa suojaavan muurin ympärillenne – muurin jonka takana tiedätte kaikkeen löytyvän ratkaisun – puhumalla!"

-Ilon pisaroita

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Martti Saarinen = Kaipaus Nousee Siivilleen =



Tänään en kestä ajatusta siitä, että IKJ lähtee. Juuri tänään se tuntuu kohtuuttoman suurelta asialta. Kohtuuttoman kamalalta. Kohtuuttoman yksinäiseltä.
Uijuijui, miten mä tästä selviän.

Ja tästä biisistä olen tykännyt alusta asti, tänä aamuna keittiötä siivotessa se tuli radiosta ja jysähti. Itkuksihan se meni, rätti kädessä ja yöpuku päällä.

"Ei voi tulla takaisin, jos ei ensin lähde", vai mitä se Nalle Puh nyt sitten sanoikaan.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tieto- ja viestintäteknologiaa

Olen parina päivänä ollut tieto- ja viestintäteknologisessa koulutuksessa, joka on suunnattu rehtoreille. Aihetta on käsitelty johtamisen näkökulmasta: niin hallinnollisen johtamisen, kuin pedagogisen johtamisen kautta.

Kotikaupunkini on periaatteessa satsannut opetusteknologiaan. Periaatteessa siksi, että ihan kaikkea ei kuitenkaan ole ajateltu tai toteutettu. Yhteydet on huonot ja epäluotettavat, koulujen varustelutaso on epätasa-arvoinen, myös koulujen sisällä on suurta eriarvoisuutta. Jo olemassa olevien laitteiden tai ohjelmistojen päivitykseen ei ole varaa. Tämä lista on itseasiassa aika lannistava.

Mutta jos ajatellaankin sen kautta mitä on: on mahdollisuus kouluttautua käyttämään uutta teknologiaa, olla valmiina ottamaan haltuun dokumenttikamera+tietokone+tykki -yhdistelmän sitten kun sellainen onnenpotku oman luokkahuoneen kohdalle osuu. On mahdollisuus opetella ja luoda fronter-tiedonvälitysjärjestelmään oppimiseen liittyviä systeemejä. Käyttää sitä tiedotusvälineenä ja materiaalin tallennuspaikkana.

Selkeä havainto on ollut se, että jokainen reksi ja koulu kaipaa tvt:hen opetussuunnitelmaa. Tämä olisi taas sitä tasapuolisuutta: tiedettäisiin mitä 3.-luokkalaiselle pitää opettaa arjen tietoyhteiskunnan vaatimista taidoista. Tällaista ops:ia kuitenkaan tuskin tulee: se velvoittaisi jokaisen perämetsänkin kunnan aloittamaan teknisen varustelushown -ja kun sen kerran aloittaa, niin loppua ei näy.

Oman kouluni johtoryhmän kanssa tein (siis pakotin joryläiset vastaamaan kyselyyni heidän tvt-taidoistaan ja visioistaan) koululleni tvt-vision vuodelle 2015. Se kuuluu näin:

1. On olemassa luokka-asteittain luodut tvt-tavoitteet, joita toteutetaan joka päivä koulun arjessa.
2. Tvt on väline, joka palvelee oppilaan yksilöllistä oppimista.
3. Opettajilla on käytössään yhteiset sähköiset oppimateriaalit, joita on helppo hyödyntää ja jakaa.
4. Pysytään mukana tekniikan kehityksessä ja tähän on oikeasti olemassa rahaa.

Ja toiveiden tynnyriin heittäisin muutaman kainon toiveen: kaikille opeille työkännykät, työläppärit, kouluun langaton verkko, oppilaskäyttöön tabletit.... ja tietenkin ne toimivat ja nopeat yhteydet.


lauantai 8. lokakuuta 2011

Kaikki tunteet käytössä

On ihanaa, kun ihminen onnistuu! Ja kun tämä onnistuja on rakas ja tärkeä, niin riemu on rajaton.
IKJ:llä on neljä ammattia, yksi niistä on jääkiekkovalmentaja. Tämä työ on ollut jäähyllä (hehhe) johtuen toteutumattomista sopimuksista kotimaan kaukaloissa. No nyt sitten pamahti kertarysäyksellä sellainen unelmaduuni, ettei paremmasta väliä: IKJ aloittaa 1.11.11 erään jääkiekkomaajoukkueen maalivahtivalmentajana. Jess!

Ulkomailla.

Hevon kuusessa.

Mitäs tähän sitten sanotaan? Luulin jo, että elämäni elokuvan käsikirjoitustiimi olisi vuorotteluvapaalla tai vastaavalla ja olisivat porukalla päättäneet, että antaa sen pienen naisen nyt vähän levätä ja elää sellainen levollinen setti parin vuoden myllerryksen jälkeen. Ehei..... Heleijaa viedään taas. Teemoina kaukorakkaus, jääkiekkoleskeys ja se helevatan hevon kuusi.

Alkuilon ja hykerryksen jälkeen minä vaivuin synkkyyteen. Niin että piti ihan keskellä yötä itkeä tihrustaa ja surkutella sitä, että taas minut hylätään ja että taas mä joudun pärjäämään. Vaikken yhtään haluaisi. Pari valvottua yötä vain lisäsi tätä tuskaa, jonka tiedän olevan liioiteltua. Mutta riutuva liioittelu on joskus niin ihanaa.

Tavatessani IKJ:n 1v 2kk sitten hän oli elänyt vapaata poikamieselämää jo (liian) kauan. Hänessä oli havaittavissa sellaisia erakoituvan ukon piirteitä; tiedättehän verkkarit ja telkkari -yhdistelmän, yhdistettynä miehiseen murahteluun? Nyt jos hyvin kouluttamani salskea uros vaipuu takaisin takametsissä (?) tähän erakkovaiheeseen, niin minä huudan. Lujaa.

Itsekkäänä ihmisenä surkuttelin oitis myös talonpitovelvollisuuksiani. Että taas ne lumityöt. Tämä surkuttelu ja nyyhkintä tuotti tulokseksi eräänä aamuyönä klo 3.45 sen, että IKJ sanoi palkkaavansa minulle talonmiehen hoitamaan kaiken. Hehe, hän saattaa olla tosissaan. Pikkurouva voi siis rauhoittua.

Sinne on suoria lentoja, sinne kestää 1h20min lentävin siivin (onko takeita ilmassa pysymisestä?). Ja luultavasti pääsen osallistumaan maajoukkueen rientoihin jossain päin Eurooppaa; kiihkeitä hotelliöitä odotellessa.
Onhan se pakko myöntää, että tämä on huikea seikkailu meille keski-ikäisille: luksusta luvassa, ainakin ajoittain. Ja harvat tapaamiset ovat luultavasti aika hohdokkaita, ei pääse arki harmaantamaan tätä suhdetta. -Tai sitten minä katkeroidun ja pippuroidun yksinäisyydessäni niin, etten tunnista itseäni enkä muita...ja tuittuan ja kiukkuan yhteisen ajan alusta loppuun.

Olemme jo katsoneet kalenterista sopivat matkustusajat. Joulun tulen luultavasti viettämään pittoreskissa miljoonakaupungissa, kaupunki parhaimmillaan siihen aikaan vuodesta juu.
Hiihtoloma, pääsiäinen, Helsingin MM-kisat. Ja luojan kiitos 30 päivän kesäloma! Se on enemmän kuin yrittäjä olisi ikinä saanut kerättyä kasaan.

Ei kai voi ihmetellä sitä, että edellinen hylkääminen pulpahtaa mieleen koko ajan. Tässä ei ole kyllä mitään samaa kuin siinä, rakkaus ei ole kadonnut, eikä minun tarvitse pärjätä yksin. Seurassakaan ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä, sillä vaikka olen yksin, niin joku odottaa minua jossakin. Vaikka sitten hevon kuusessa.
Ainakin parisuhteemme saa happea, välimatka ja ikävöinti voi tuoda pelkästään kaikkea hyvää.






Jännittävää on myös jääkiekon hiipiminen elämääni: minun täytyy varmaan opetella perussäännöt. Olen kerran (1) ollut jääkiekko-ottelussa, jossa minua eniten kiehtoi kollektiiviset onomatopoeettiset yhteisvoihkinat pelitilanteesta riippuen: oooooooooeeeeeeeeee! aaaaaaaaaaaaaaaiiiiiiiiiiiiii! Ja isänmaallisuuteni joutuu koetukselle, kun ensi kevään kisoissa Suomi kohtaa IKJ:n joukkueen. Kuinkas sitten suu pannaan ja kenen lippua liehutellaan?

Jos tästä alkutilanteesta jotain pitää oppia, niin se, että kannattaa aina varmistua siitä, että pärjää omillaan ja itsekseen. Ikinä et voi tietää mitä tapahtuu. Huhhuu.
Mutta rakkaus, se ei ole muuttumassa. Se on ehkä vähän muuttamassa :)

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Höstvisa














Syksy. Lempivuodenaikani. Tänä viikonloppuna ollut ihan huikea syyssää; upeita värejä ja tuoksuja. Monelle ihmiselle syksy kuvaa jonkin päättymistä, minulle se ehkä on uuden alkua; jotain mikä pannaan muhimaan uutta kevättä varten.

Pihassa on taas paljon uusia sipuleita odottamassa kevätaurinkoa.

Ja meidän elämässämme muhii jotain yllättävää, jotain mikä tuli tarjolle ihan yhtäkkiä, jotain mistä ei vielä saa puhua.

Edessä toiveiden täyttymistä, seikkailua, ikävöintiä ja kaipaavaa rakkautta.

Ihanaa  olla näin salaperäinen, kerron lisää sitten kun minulla on siihen lupa.

torstai 29. syyskuuta 2011

Sä näytät väsyneeltä

Olen viikon verran nukkunut huonosti. Ihan omaa herkkäunisuuttani yksi osa, viikonlopun hillumista ja valvomista toinen osa ja kolmantena vielä IKJ:n yöllisen äänet. Ryskäyskää ja ihan sitä peruskuorsausta.

Nymmää en enää meinaa jaksaa.

Hyvää tarkoittava kollega sanoi minulle töissä: "Onko sulla kaikki hyvin, sä näytät kovin väsyneeltä?" Tuommoinen lause on omiaan piristämään ihmistä, varsinkin väsynyttä ja siltä näyttävää.

Tummat silmät ja tummat silmänaluset ovat aina kuuluneet perusominaisuuksiini. Nyt keski-iässä yksikin valvottu yö tummentaa silmänihon kivan violetiksi, puhumattakaan niistä pusseista.
Tästä keski-ikäisyydestä johtuen marssin ihovoide-ostoksille: kuorintavoidetta, silmänympärysvoidetta ja piristävää päivävoidetta. Katsotaan mikä on teho, ihan kyllä jo tuntuu melkein siltä kuin turvotus olisi laskenut ja sinerrys vaalentunut...


Cliniquen silmänympärysvoide lupaa laskea turvotusta ja vaalentaa tummuutta. Katsotaan.






Biothermin voiden tuoksuu IHANALLE. Valvottu yö melkein unohtuu, kun tätä aamulla laittaa.




Kuorintavoide on hankittu työkaverilta, vielä on teho testaamatta.




IKJ:n kuorsaaminen on ongelma. Ollut alusta asti. En oikein tiedä mitä sille asialle voisi tehdä, korvatulpat kun ei pysy korvissa koko yötä, tai jos pysyy, niin näen unta, että korvissani on muurahaisia. Enkä minä kyllä haluaisi eri huoneisiin nukkumaan. Mutta varmaan se ensi yöksi on pakko, sillä alan sekoilla tästä univajeesta.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Siis miten niin mä ymmärsin väärin

Päivällä tuli tekstari: "olis alakertaan hyvä jääkaappi, otetaanko?" Vastasin oitis, että jos on hyvä, niin joo, mutta mitään romuja ei.

IKJ kaarsi pihaan pakullaan, kyydissä tuo "alakertaan" tuleva jääkaappi. Luukku aukeni ja minä tyrmistyin: noin iso, eihän se mahdu!

Tästä alkoi väittely uuden jääkaapin tarpeellisuudesta ja entisen kohtalosta ja miksi olet noin vastahankainen ja mähän sanoin että tämmönen olis tulossa ja miks sä olet noin ärtyisä. - Minä siihen miettimään, että tosiaan, miksi; -en tiedä ja enkö saisi olla?

Syitä:
- "alakerta" tarkoittaa mielestäni takkahuonetta. Keittiö on todellakin eri asia. IKJ:n mielestä alakerta on sama kuin keittiökerros.
- VALTAVA jääkaappi takkahuoneeseen, mihin sitä siis ei ollut tarkoitettukaan
- mihin se entinen? -Varastoon. -Ei mahdu. Mahtuu, kun järkätään. Näkis vaan koska järkätään, siellä se sateessa tönöttää turhaan turhake. Kiva pihakoriste sitten.

Noh. Lopputulema: Kohta vaihtuu jääkaappi uuteen ja vanha menee pihavarastoon, kunhan IKJ sen järkkää. Kunhan.... (Inhorealisti minussa sanoo, että siihen menee muutama päivä. Mä NIIN tiedän nää jutut.)

Mä ryhdyn roudaamaan pakasteita ALAKERRAN pakastimeen tuolta KEITTIÖN pakastimesta. Nih.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Chisu - Lähtö



Tää biisi olkoon veljelleni. Ja hänen päättyneelle parisuhteelleen. Surullista ja kovin itkettävää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Tehtävä suoritettu


Eteisen pöydällä oli tämä lappu. 
Olen luultavasti onnistunut kasvatustehtävässäni, saanut tarpeeksi korostettua mikä on tärkeää (eli kysyttyä aina ja iankaikkisesti ne samat kysymykset). Lapun luettuani minulla ei ollut mitään kysyttävää, ei huolta, eikä mietittävää. Saatoin tyynenä oleilla iltakasiin. Hehehe, my bohemian girl.

Kirjoittajalla on vissiin ollut kiire, kirotusvihreiden määrästä päätellen.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Unelmien mies




Kun jäin eron jälkeen yksin, olin ihan pihalla. Että miten tässä nyt näin kävi. Kärsin suunnattomasta turvattomuudesta ja yksinäisyydestä. Haahuilin ja säntäilin sinne sun tänne, -niistä säntäilyistä saisi aikaan aika räväkän kirjan. Kävin ihan oikeilla treffeilläkin ja halusin kovasti löytää sen jonkun.

Muistan yhtenä iltana luetelleeni kaverilleni ihannemieheni vaatimusluettelon. Se meni suunnilleen näin: "Sen pitää osata keskustella, sen pitää osata talonpitoa, sen pitää tykätä mun lapsista, sen pitää tykätä ruuanlaitosta, sen pitää lukea kirjoja, sen pitää arvostaa taiteita ja kulttuuria, sen pitää olla hauskannäköinen, sen pitää olla huumorintajuinen, sen pitää olla vähän luova hullu, sen pitää olla urheilullinen, sen pitää olla miljonääri."

Jokainenhan meistä tietää, ettei tuollaista olentoa ole.
Paitsi että IKJ on melkein; hieman olen joutunut joustamaan tuosta miljonäärivaatimuksesta, mutta muut osiot täyttyy. Miesystäväni on valokuvaaja-kokki-talonrakentaja-urheiluvalmentaja-kulttuurinkuluttaja. Sitä kannattaa olla varovainen mitä toivoo, toiveilla on taipumusta totetutua.

On ihmeellistä seurustella ja viettää aikaansa ihmisen kanssa, joka innostuu asioista. Joka ehdottaa kaikenlaista, vaikkei siinä olisi järjen häivääkään. Joka maalailee visioita, suunnittelee tulevaa ilman rationalistisen insinöörin ajatuskahleita... On ihmeellistä huomata olevansa sellainen ylijärkevä, joka on valmis torpedoimaan huikeat visiot vain siksi, että niin ei sovi tehdä, tai niiden toteuttaminen on liian kallista. Voivoi, 20 vuotta entisenmiehenvaimona on tehnyt minusta hieman tylsän tyypin, joka on välillä vähän kauhuissaan miesystävänsä lennokkuudesta.

Entinenmies ei näyttänyt tunteita. Tunnetilansa oli luultavasti aina sama, tasaisen harmaa. IKJ:n tunteet räiskyvät ja vaihtelevat ja menevät ja tulevat sellaista tahtia, että minä en pysy perässä. Välillä huomaan istuvani ja ihmetteleväni (ihailevani), että noinkin voi reagoida. Muistan ensimmäiset riitamme: olin lähinnä vain innoissani, että tällaistako riiteleminen on. Entinenmies ei osannut riidellä.

Olen analysoinut omaa käytöstäni parisuhteessa, halunnut oppia entisistä virheistäni. Tiedän, että olen edelleen keskellä luopumisprosessia ja samalla rakentamassa ja luomassa uutta. Haasteellista aika ajoin.

Vaikka vaatimuslistani onkin prinsessamainen ja ylenpalttinen, olen onnellinen siitä, että melkeinprinssi löytyi.
Vaikken aina ihan varma olekaan että mitä haluan, niin täysin varma olen siitä mitä en halua. En halua yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta enkä puhumattomuutta. Haluan parisuhteen, jossa on tilaa tunteille, -myös niille negatiivisille, tilaa ihmisille ja heidän erilaisuudelleen, tilaa hyväksynnälle ja rakkaudelle.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Vuosipäivä

Huomenna on Boheemikeijun syntymäpäivä, hän täyttää 13 vuotta. Kymmenen vuotta sitten synttärikakkua syötiin televisio auki, kaikki halusivat tietää mitä New Yorkissa tapahtuu. Silloin muistan sanoneeni, että nyt se toosa kiinni, täällä juhlitaan nuorta neitiä ja se on nyt pääasia.

Huomiseen kahvipöytään saapuu mummi ja pappa, kummit, enon kumppani (eno ei ehdi), IKJ, minä ja Muhvi. Meinasin laittaa kutsutekstarin myös entisellemiehelle, vaikka en todellakaan haluaisi hänen saapuvan. No ei kutsuttu, eikä tule -ja tarkennuksena vielä: hän ei olisi tullut kutsuttunakaan.

Neiti saa lahjaksi kauan toivomansa oman läppärin. Tiedän, että tulee iltoja, jolloin me kaikki neljä istumme kulmasohvallamme koneet sylissä. Uskokaa, se on myös sosiaalista.... me juttelemme toisillemme samaan aikaan. Ja mieluummin näin kuin että jokainen vetäytyisi omaan huoneeseensa antisosiaalistumaan.






En voi suhtautua sosiaaliseen mediaan muuten kuin myönteisesti, IKJ samoin. Joskus huomaan kyllä olevani mustasukkainen isommille tai pienemmille ruuduille; mutta onneksi minulla on keinoni palauttaa IKJ virtuaalimaailmasta todellisen maailman hellyydentekoihin.

IKJ ja Heleija -netissä tavanneet.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Ihminen ehtii mitä haluaa

Kirjoitan tätä töissä. Pari päivää on ollut niin hiljaista ja rauhallista, että välillä on ollut pakko katsoa puhelinta että onko se rikki.
Olen tehnyt ajatustyötä, olen tehnyt suunnittelutyötä. Olen kirjannut itselleni ylös tulevaan työvuoteen liittyviä asioita ja ajatuksia. Kehittämisen kohteita ja mahdollisia tulevia ongelmia -ja niihin jo ratkaisuja...

Olen kohdannut lapsia ja opettajia, pitänyt muutaman puhuttelun pikku pikisilmälle. Kysellyt kuulumisia, jutellut mukavia. Olen itsekin ollut leppoisa.

Tiedän, että tämä ei ole pysyvä olotila. (Onneksi, sillä ajoittain on jopa tylsää.) Mutta jotain pientä palkintoa tämä varmaan on siitä, että olen suunnitellut syksyn hyvin ja saanut sen käyntiin mainiosti. Hyvähyvä minä.
Kohta onneksi pääsen opettamaan; opetustunnit ovat nousseet arvoon arvaamattomaan nyt, kun niitä ei enää koko aikaa ole. Huomaan, että kaipaan kuvistunteja ihan hirveästi. Pitää varmaan suunnitella ja toteuttaa joku reksin taidepaja. Jeee, hieno idea :)

Iltapäivällä vedän opekokouksen, jossa toivottavasti pystyn välittämään tämän leppoisan fiiliksen. Ja joo, kokouskin on hyvin suunniteltu ja valmisteltu. Innokasta osallistumista ja keskustelua odotellen!

lauantai 3. syyskuuta 2011

Oravan Laulu - Miesten Vuoro




Kävin tänään katsomassa elokuvan Miesten vuoro. Olin yrittänyt tätä jo kotikatsomossa katsoa, huonoin keskittymistuloksin. Elokuvissa kaikki on toisin.

Pidin näkemästäni, kuitenkin odotin jotain enemmän. Kunnes lopun Laulu oravasta räjäytti potin; miten ikinä tuo laulu oli osattu valita koskettavan viimeisen puheenvuoron jälkeen. Itku tuli, eikä meinannut loppua. Laulun ohessa kulkevat elokuvan miehet saivat minun -muusikon, laulajan ja laulunopettajan ajatuksissa aivan uuden roolin. Lämpö, rakkaus ja empatia elokuvan henkilöitä kohtaan löytyi vasta sävelten avulla.
On ihmeellistä saada suomalainen mies puhumaan ja avautumaan, mutta saada hänet laulamaan -siinä vasta luottamuksen osoitus. Luultavasti korostan tätä nyt liikaa, mutta minulle tuo loppu avasi koko elokuvan, myös sen miten nuo suomalaisjörrikät elokuvassa esiintyivät ja mitä he meille kertoivat.

Hellyyttävin kohtaus oli se, kun juopporessut kävivät saunassa ja saunan jälkeen pukivat ne hirveät haisevat vaatteensa taas päälleen. Ei tainnut Espalla ohi kävelevä parempi väki tietää, että ukot olivat sisältä siistejä.

Kiitos elokuvasta, kiitos hienosta lopusta. Erittäin hienosta lopusta.

Touhupäivä

En tiedä mikä hirvikärpänen on puraissut, mutta sellainen energiapiikki on päällä, että siitä otetaan ilo irti. Aamulla 6.30 silmät sanoi bling, eikä unta enää ollut, vaikka olin ajatellut voivani nukkua vaikka koko päivän.
Koska pinnan alla poreili hyvä fiilis, nousin sitä levittämään. Muhvi ei ymmärtänyt positiivisuuttani tehdessään lähtöä partioretkelle, vaan murisi hiljaa että "luulin saavani olla rauhassa tänä aamuna ja vaan lähteä partioon." No, ei saanut.

Lähdin viemään sanomalehdet keräykseen, pelastin pinosta pari tärkeää juttua ennenkuin joutuivat molokin kitaan. Uff sai myös pari säkkiä, ne tosin olivat auton perässä kulkeneet pitkin eteläistä Hämettä jo jonkin aikaa.
Pari kivaa löytöä vaatekaupasta, leivontatarvikkeet toisesta kaupasta ja syksyn kukka-asetelmat kolmannesta. Kukat on vaihdettu, pihatie haravoitu ja nyt leipomaan Kotona-blogin omenapiirakkaa.

Katotaan kauan tätä virtaa riittää.








maanantai 29. elokuuta 2011

Vastuuta ja vapautta

Soulfoods&moodsin Greenwoman kyseli lukijoiden arkirutiineista ja -prioriteeteista. Jäin aihetta miettimään, olin jo luovuttaa, mutta sitten kuitenkin päätin kirjoittaa.

Arkirutiinini muuttuivat täysin 3.12.2009, kun entinenmies ilmoitti muuttavansa pois. Tsuppidui, tosta vaan. Miltei halvaannuin, kun tajusin että se oli tosissansa. Filminauhan lailla kaikki arjen velvollisuudet vilisivät silmissäni: talonpito, lumityöt, öljypoltin, rännintyhjennys, polttopuut, haravointi, ruohonleikkuu. Ai niin, se aikoo jättää lapsensa: kahden teini-ikäisen kasvatus, hoito ja rakastaminen.
Jotenkin selvisin hyytävästä talvesta 2010. Silloin oli niin perkeleen kylmäkin, että onneksi kyyneleet jäätyivät poskille, kun iltamyöhällä lumia pihasta loin. Oli kyllä elämäni komeimmat hauikset sinä talvena.

Arkirutiinit tuolloin olivat vain päivästä toiseen selviytymistä. Öljykin pääsi loppumaan, kun en tajunnut miten sen kulutusta seurataan. Ja joo, jos ihmettelette että miten olin niin avuton, niin totuus on se, etten ennen ollut joutunut hoitamaan talon asioita. Ne oli hoitanut entinenmies. Minä hoidin muun. Läksiäislause entiseltämieheltä oli "ota selvää", kun uskalsin kysyä talon hoitoon liittyviä neuvoja.

Lapset tajusivat aika pian, että nyt vissiin pitää tehdä vähän enemmän kotitöitä. Kyllä he minua auttoivat ja auttavat vieläkin. Kovin vaativa en kotitöiden suhteen ole, iloitsen kyllä jokaisesta astianpesukoneentyhjennyksestä ja oman huoneen siivoamisesta. Rehtoriäiti arvostaa koulutyötä ja siihen annettua aikaa. -Tällä he kyllä osaavat myös pelata, mutta annan mennä läpi sormien.

Saimme kolmistaan rutiinit jotenkuten sujumaan. IKJ:n ilmestyminen elämäämme "talonmieheksi" on tietenkin helpottanut eloa ja oloa. Varon kuitenkin lipsahtamasta siihen, etten muka osaa tahi halua tehdä miesten töitä. Olen nykyään paljon reippaampi talonnainen, myönnetään.
Siivoamiseen olen saanut apua ihanalta Marjalta, joka tulee tarvittaessa tekemään viikkosiivouksen. Ei mitenkään säännöllisesti, vaan juuri sopivasti.

Olen systemaattisesti jättänyt työn ja kodin ulkopuolisia rientoja vähemmälle. Ihminen ehtii mitä haluaa, ja minä en enää halua olla yhdistysten hallituksissa, en halua esiintyä (laulaa tai soittaa) joka kissanristiäisissä ja yllätyksekseni en halua lähteä baariin ihmisten ilmoille. Tätä kaikkea tein paljonkin entisessä elämässäni, rakkaudenjanossani etsin sosiaalista elämää ja ihmisiä ympärilleni.

Uusi työni on aikaavievää, myös ajatustasolla. Huomaan, että perustyön jälkeen tarvitsen vielä ajatusaikaa; en halua järjestettyä ohjelmaa viikkooni liikaa. Haluan jättää iltoihin ilmaa, käyn zumbassa jos huvittaa, lenkillä, jos haluan. Elokuviin, taide-elämyksiin ja pelkkään oleiluun on oltava aikaa.
Lapsilla on omat harrastukset: Muhvi käy pelaamassa sählyä kerran viikossa, pari kertaa partiossa ja rumputunnillakin vielä. Kulkee omatoimisesti, paitsi pakkasella saattaa saada kyytipalvelua. Boheemikeiju on nuorisoteatterilainen, harjoituksia säännöllisesti kerran viikossa ja joskus tiiviimpää periodia.

Joka toinen viikonloppu lapset ovat isällään. Se tuntuu edelleen oudolta minusta, ei tunnu hyvältä joutua eroon lapsistaan edelleenkään. Mutta ehkä se on hyvää harjoitusta tulevaa pesän tyhjenemistä ajatellen.

Talo ja koti tulee olemaan merkittävä osa elämääni myös tulevaisuudessa. Mummulani on minun kotini, ollut sitä jo 16 vuotta, en aio sitä muiden käsiin vielä antaa. Lunastan talon itselleni kokonaan, kunhan entinenmies saa sanottua oman käsityksensä hinnasta. Hämäläisellä tuo näyttää kestävän.

Kun talo on minun, siitä tulee myös meidän. Heleijan, Muhvin, Boheemikeijun, IKJ:n, Pikkusen ja Ruusun koti.


sunnuntai 28. elokuuta 2011

Tästä asti aikaa

Ihana viikonloppu, taas kerran. Työviikon jälkeen olin uupunut, hermostunut ja kiukkuinen. Viikonlopun jälkeen levännyt, hyväntuulinen ja energinen.
Kas tässä:

Elokuun helle helli: juustofondueta parvekkeella

Paprikaa juustokastikkeessa

Illan tullen kynttilätunnelmaa

Punaviini oli hyvää

Taiteellinen ote

Lauantain jälkiruoka: kinuskipähkinät

Lauantain pääruoka: sushi

Sunnuntain kulttuuriretki, Ainola

Kunnianosoituskuva taustalla uurastaneelle vaimolle

Syksy saa

Ainolan omenoita

Tuusulanjärvi

Halosenniemi

Taiteilijan muusa

Soutaja

Luontokuva

Kulttuurihistoriallinen ote

Sienisatoa

Vanha aita

Hehkeät ruusut Lottakahvilan puutarhassa

Muhkeat herkkutatit, satukirjan sienet

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...