perjantai 29. heinäkuuta 2011

The untaken photos

Lähdin eilen päiväretkelle Tallinnaan. Tarkoitus oli viettää pittoreski lomapäivä ja ottaa niin hienoja valokuvia, ettei kukaan vielä ikinä ole ottanut sellaisia. No ei ottanut vieläkään, sillä unohdin kameran kotiin.

Asia kaiveli ja kirpaisi, mutta kamerattomana seurailin ihmisiä ja vilinää eri lailla, en koko ajan katsonut miltä näyttää, vaan aistin tunnelmia ja tilanteita. Tässä muutamia herkkupaloja:

Vieruskaveri
Menomatkalla viereeni istui mies, joka muistutti hieman isääni. Olin siis positiivisesti asennoitunut tähän herraan, kunnes hän avasi suunsa. Niin vitun tyhmät jutut höystettynä saatana kirosanoilla perkele. Ja koko ajan. Päätin, että hänen takiaan en todellakaan osallistu "järjestetylle ostoskierrokselle", vaan kuljen aivan soolona. Hyvä niin, tosin tämä gentelemanni tietenkin näki minut kaupungilla KAKSI kertaa ja molemmilla kerroilla kailotti kuuluvasti minut viereensä. Ristus. Paluumatkalla bussissa menin vahingossa väärälle paikalle istumaan ja eikös tämä pertti kuskille tohottanut että se kaunis nainen ei ole vielä tullut bussiin... Piipitin bussin takaosasta, että olen kyllä. Setä vaikeni loppumatkan ajaksi, luultavasti syvästi loukkaantuneena siitä, että hänet hylkäsin.

Risteilyvieraat
Tallinnan satamassa oli kaksi hienoa risteilyalusta. Keskustan terassilla istahdin kahden leidin pöytään siemailemaan pientä olutta. Nämä vanhat rouvat olivat Southamptonista lähteneet 12 päivän risteilylle. Olivat käyneet myös Helsingissä. Toinen rouvista, se jolla oli hieman enemmän violetti tukka, ei tiennyt että missä kaupungissa tällä hetkellä oli. Kerroin ystävällisesti.
Huomasin myös, että englannintaitoni oli tasoa tankero. Sen siitä saa kun käyttää kieltä vain opetustarkoituksessa: 9-12 -vuotiaiden kanssa kun ei kovin korkeatasoista sanavarastoa tule harjoitettua. Ja jostain syystä minun teki koko ajan mieli järkyttää näitä yläluokan naisia jotenkin. Sain kuitenkin hillittyä itseni olemaan puhumatta vaikkapa homoista tai terrorismista. Puhuimme säästä.



Intialaissuku
Paluumatkalla olin aika paljon samoissa paikoissa erään intialaisseurueen kanssa. Pari perhettä, kolme sukupolvea. Ai että ne oli kauniita ja niistä näki kauas, että he rakastivat toisiaan. Yhtä naista kutitti selästä ja hän pyysi miestään raaputtamaan lusikalla selkäänsä. Tämä oli jotenkin koomista: kauniin sarinkin alla voi kirppu purra.

Kännipariskunta
Ja suorana vastakohtana edelliselle hirveä suomalaispariskunta, joka oli kännissä kuin käet. Kumpikin puhuu omiaan ja toljotti tyhjänä eteensä ja hädin tuskin pysyi pystyssä. Seurasin ensin heitä lasin takaa sisätiloista, mutta sitten oli pakko siirtyä kannelle kuuntelemaan draamaa äänen kanssa. Dilemma oli se, että mihin he oikein voivat jättää vodkamäyräkoiransa siksi aikaa kun hakevat lisää juomaa. Olen ihan satavarma, että mäyräkoira jäi jonnekin matkan varrelle ja tällä hetkellä he kotona miettivät, että olik meil kivaa?

Kireänhirveä perhe
Samaan laivakahvilan pöytään istui mies ja noin 4-vuotias poika. Miehellä oli niin hirveät hermostusjuonteet suupieliensä ympärillä, että tuntui siltä, että kohta siltä katkeaa verisuoni päästä. Poika oli suloinen ja hymyili minulle. Isänsä näytti siltä, että se voisi kohta kuristaa jonkun, luultavasti poikansa. Poika uskaltautui vähän venkoilemaan, niin isä tönäisi ja tarttui poikaa lujasti kädestä ja murisi hampaidensa välistä.
Paikalle saapui äiti. Ihan samanlainen hermokimppu. Molemmat kielsivät poikaa ainakin sata kertaa, kaikesta. Ja tämä poika ei edes tehnyt mitään. Heidän ruokailunsa (teetä ja omat sämpylät) alkoi sillä, että koko kolmikko hieroi käsidesiä käsiinsä.
Mietin tätä perheidylliä ja ihmettelin mistä kireys johtuu. Psykologina päättelin, että parisuhde ei  ehkä ole paras mahdollinen: äiti oli isää ehkä 10 vuotta vanhempi, äidiksi tämä oli aika vanha 4-vuotiaalle. Mies tuntee luultavasti jääneensä loukkuun ja kaihoaa kaikkea kivempaa. Ihan komea mies, ilman niitä raivojuonteita.
Minulla ei ollut mitään kiirettä katkarapuleipäni kanssa. Istuin ja kuuntelin tätä hirviöperhettä ja opin monta juttua. Myönnän, että minäkin olen ajoittain varmaankin kiristellyt leukaperiäni niin, että ulkopuolisetkin sen huomaavat. Kohtalo heitti tämän kolmikon pöytääni opettamaan, että rento ja rela asenne, hymy ja hyvät sanat!
Pojalle toivon kaikkea hyvää, harmi, ettei vanhempiaan voi valita.

Kaikenkaikkiaan yksintehty retki oli antoisa. Hieman pitkäveteistä tappaa aikaa laivalla, mutta yllämainittujen matkakumppanien kanssa aika kului sentään joutuisammin.
Shoppailutkin onnistuivat: kengät, pellavaliehuke, housut ja kaikkea perusihanaa taxfreestä.

2 kommenttia:

GreenWoman kirjoitti...

Hihii. Ihan mahtava kirjoitus :)

Heleija kirjoitti...

Kiitos hei. Minäkin pidän tästä, kannattaa siis useamminkin jättää kamera kotiin ja harjoittaa lisää tätä verbaliikkaa.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...