sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Unelmien mies




Kun jäin eron jälkeen yksin, olin ihan pihalla. Että miten tässä nyt näin kävi. Kärsin suunnattomasta turvattomuudesta ja yksinäisyydestä. Haahuilin ja säntäilin sinne sun tänne, -niistä säntäilyistä saisi aikaan aika räväkän kirjan. Kävin ihan oikeilla treffeilläkin ja halusin kovasti löytää sen jonkun.

Muistan yhtenä iltana luetelleeni kaverilleni ihannemieheni vaatimusluettelon. Se meni suunnilleen näin: "Sen pitää osata keskustella, sen pitää osata talonpitoa, sen pitää tykätä mun lapsista, sen pitää tykätä ruuanlaitosta, sen pitää lukea kirjoja, sen pitää arvostaa taiteita ja kulttuuria, sen pitää olla hauskannäköinen, sen pitää olla huumorintajuinen, sen pitää olla vähän luova hullu, sen pitää olla urheilullinen, sen pitää olla miljonääri."

Jokainenhan meistä tietää, ettei tuollaista olentoa ole.
Paitsi että IKJ on melkein; hieman olen joutunut joustamaan tuosta miljonäärivaatimuksesta, mutta muut osiot täyttyy. Miesystäväni on valokuvaaja-kokki-talonrakentaja-urheiluvalmentaja-kulttuurinkuluttaja. Sitä kannattaa olla varovainen mitä toivoo, toiveilla on taipumusta totetutua.

On ihmeellistä seurustella ja viettää aikaansa ihmisen kanssa, joka innostuu asioista. Joka ehdottaa kaikenlaista, vaikkei siinä olisi järjen häivääkään. Joka maalailee visioita, suunnittelee tulevaa ilman rationalistisen insinöörin ajatuskahleita... On ihmeellistä huomata olevansa sellainen ylijärkevä, joka on valmis torpedoimaan huikeat visiot vain siksi, että niin ei sovi tehdä, tai niiden toteuttaminen on liian kallista. Voivoi, 20 vuotta entisenmiehenvaimona on tehnyt minusta hieman tylsän tyypin, joka on välillä vähän kauhuissaan miesystävänsä lennokkuudesta.

Entinenmies ei näyttänyt tunteita. Tunnetilansa oli luultavasti aina sama, tasaisen harmaa. IKJ:n tunteet räiskyvät ja vaihtelevat ja menevät ja tulevat sellaista tahtia, että minä en pysy perässä. Välillä huomaan istuvani ja ihmetteleväni (ihailevani), että noinkin voi reagoida. Muistan ensimmäiset riitamme: olin lähinnä vain innoissani, että tällaistako riiteleminen on. Entinenmies ei osannut riidellä.

Olen analysoinut omaa käytöstäni parisuhteessa, halunnut oppia entisistä virheistäni. Tiedän, että olen edelleen keskellä luopumisprosessia ja samalla rakentamassa ja luomassa uutta. Haasteellista aika ajoin.

Vaikka vaatimuslistani onkin prinsessamainen ja ylenpalttinen, olen onnellinen siitä, että melkeinprinssi löytyi.
Vaikken aina ihan varma olekaan että mitä haluan, niin täysin varma olen siitä mitä en halua. En halua yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta enkä puhumattomuutta. Haluan parisuhteen, jossa on tilaa tunteille, -myös niille negatiivisille, tilaa ihmisille ja heidän erilaisuudelleen, tilaa hyväksynnälle ja rakkaudelle.

1 kommentti:

miumau kirjoitti...

Ihanaa. Onnellista. Hyvää.
Olet taatusti suhteesi ansainnut. Sen nykyisen siis. :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...