maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosi 2012, vol 2

Sieluni ei anna rauhaa, en voi jättää vuoden viimeiseksi kirjoitukseksi noin negatiivista tekstiä kuin tuo edellinen.

Mitä hyvää ja kivaa tapahtui vuonna 2012, mietitäänpä...

Töissä meni hienosti. Opin uutta, tajusin mitä pitää tehdä ja mitä todellakaan ei kannata tehdä. Loppuvuonna tehty henkilöstötyytyväisyyskysely antoi ysi plussan esimiestyöstäni. Ei huono. Pidän työstäni, haluan siihen vielä lisää luovuutta ja taiteellisuutta, mutta sehän on vain itsestäni kiinni!

Lasten kanssa lähenimme toisiamme entisestään, varsinkin kesän muutosten jälkeen. Olemme varsin tiivis kolmikko, välillä ehkä jopa liian tiivis. Mutta ihanaa välittämistä ja sanatonta rakkautta kaikkien välillä, ja ah mikä sarkastinen huumori.

Rahat on riittäneet. Kaikki menee mikä tulee, mutta jotenkin ne on riittäneet. Välillä on syöty vararahastoa, mutta kiltihkösti saatu sitä vajetta kurottua takaisin. Heinäkuuhun asti kun selvitään näin, sitten pitäisi pamahtaa 20-vuotispalkankorotus ja olen urani huipulla.

Laulamisen kautta olen saanut monta hauskaa hetkeä. Niitä lisää, kiitos!

Ystävät ovat olleet tärkeitä tänäkin vuonna. Kiitos teille jokaiselle, ilman teitä elämä olis kurjaa. Ja sisko, veli, äiti ja isä, samat sanat teillekin <3

No niin, sainhan mä hyvääkin vuonna 2012.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Vuosi 2012

Olisko jo retrospektiivin aika?

Minähän olen positiivinen, energinen ja aikaansaava ihminen. Tänään on nyt sopiva suruvire pohtia, miltä kaikki vuonna 2012 oikeasti tuntui. Ja mihin olisin jäänyt jumiin, jos en olisi niin eteenpäinmenevä.

Elämä on ruusuilla tanssimista:

Alkuvuosi oli odottelua, tulevaisuuden toiveita, epäilyjen välttelyä.
IKJ oli ulkomailla, odotin häntä kotiin, suunnittelimme tulevaa. Hän alkoi väläytellä näitä kummallisia epäilyjään ja epäloogisuuksiaan, joita minä väistelin ja yritin olla ihmettelemättä.
Olin puolustuskannalla koko ajan ja uskoni alkoi horjua. Aloin ihmetellä itseäni ja toista osapuolta.

Kevät oli yrittämistä ja uskoa parempaan. Touhua, kalenterin seuraamista, kyllä tämä tästä kohta. Keittiöremontti oli symboli uudelle alulle. En tosin silloin vielä tiennyt millaiselle alulle.

Kesällä kaiken piti olla kunnossa.
Kesä oli pelkkää pettymystä, huolta, ahdistusta ja vihdoin totuuden tajuamista. Olin kadottanut itseni, onneksi löysin jostain rohkeuden riuhtaista irti. Ehkä elämäni rohkein teko.
Päiväkirjassa lukee Paska Kesä.

Syksy oli yksinäisyyttä ja ihastumisia, Pettymyksiä niissä ja pelkoa (taas) siitä mitä tästä kaikesta tulee. Loppuvuosi oli suloinen, mutta loppu karu. En aio ruikuttaa ja ruinata Silmänilon perään, minullakin on ylpeyteni sentään.

Missä on se ihminen, jolle en ole yhtään liikaa?
Onko sellaista?
Osaisinko olla oikeasti yksin?
Voinko lopettaa tämän tempoilun?

Silti vaalin unelmaa onnesta.

Elämä on ruusuilla tanssimista, vuoden 2012 ruusuissa vaan oli pirusti piikkejä.

Olihan vuodessa paljon paljon hyvääkin. Nää oli nyt ne pohjamudat, joissa tänään on hyvä velloa.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Nyt ei meinaa käsittää

Voi voi kun joutuu pieni Heleija nyt aikamoista vastaanottamaan. Huh, kun ottaa sydämestä.

Silmänilo soitti äsken. Sanoi ettei halua enää jatkaa. Että pidetään taukoa.

Mulla meni ilmat pihalle ja viimeiset kolme päivää vilisi silmissä. Mitä niissä oli sellaista, että tuli miehelle tuollainen olo?
Enhän minä osannut mitään sanoa. Taisin hokea vuorotellen vain että jaa ja joo ja aha. Kysyin miksi, hän sanoi vain että on sellainen olo.

Minkäs minä sellaiselle ololle voin.

Minkäs minä nyt millekään mitään voin. Ihmiset tekee mitä haluaa.

Mä en kyllä tiedä mitä mä haluan.


torstai 27. joulukuuta 2012

Mainio joulupatja

Aatto oli kiva. Lasten kanssa oli kivaa. Vähän meinasi olla palaa kurkussa, mutta nielaisin sen aina. Joulupäivänä lapset lähtivät  isälleen ja minä rakensin olohuoneen lattialle joulupatjan, tiedättehän sen Heli Laaksosen runon.

Vietimme Silmänilon kanssa patjalla kaksi vuorokautta :) Syötiin, juotiin, katsottiin elokuvia, hellittiin, laulettiin, soitettiin pianoa ja kitaraa. Piano ei ollut patjalla.

Silmänilo osaa soittaa kitaraa. Ah mikä ilo, onni ja autuus. Vaatimattomana ihmisenä hän on sanonut, että osaa vähän rämpyttää. Niin diminutiivinen ihminen, sehän soitti kuin mikäkin. Mä olen jo järkkäämässä meille keikkaa jonnekin. Simon and Garfunkel sopi meille kuin nenä päähän. Tervetuloa kuuntelemaan sitten vaan.

Tänään noustiin patjalta, tehtiin lumityöt yhdessä <3 Ja kohta lähdetään Hesaan syömään Design Menu Kappeliin, sain joulupukilta illallislahjakortin.

Voivoi, kun mä tykkään siitä ihmisestä. Ja kyllä hänkin minusta. Vaikka ei me vielä kumpikaan tiedetä onko tässä rakennusaineita johonkin isompaan. Mutta kukas sellaisen voisi tietää?




sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulurauhaa


Tästä kuvasta teetin joulukortit tänä vuonna, ifolorin lumisella reunuksella siitä tuli aika kaunis. Kuva on otettu lokakuun lopussa Kotkan Santalahdessa.
Kortin tekstinä "Joulurauhaa 2012".

Sitä tässä nyt olis tarjolla.

Joulukuu on ollut vilkas ja kiireinen. Koko hypetys alkoi lauluyhtyeen joulukonsertista 30.11. ja sen jälkeen olen ollut laulukeikalla torilla, kirkossa, syntymäpäivillä, sairaalassa, teatterissa. Vienyt joulumieltä, ja ajoittain jopa saanut sitä itsellenikin. Tosin talviautoilu keikkapaikoille on ollut haastavaa, minä kun en ole mikään superautoilija.
Ja keikkojen välillä on biletetty: pikkujouluja, laivaristeily, muuta perusillanviettoa. Ruokaa ja juomaa on mennyt kurkusta alas sitä tahtia, että vaaka hajoaisi, jos sen päälle kömpisin. En kömmi, uusi vuosi aloitetaan sitten rauhallisemmin.
Töissäkin olen ollut. Ja kaikki jotka tietävät millaista koulussa on  vuoden viimeisillä viikoilla, ymmärtävät ettei sielläkään nyt ihan kepeällä ja helpolla otteella ole vedetty. Kuusijuhlaa, puhetta, soittoa, laulua, harjoitusta, väsynyttä väkeä. 

Ja ikävöinyt olen. Viimeiset 10 päivää olen ollut erossa Silmänilosta, hän kun oli Levillä laskettelemassa. Oivoivoi kun on ollut haikeeta ja vaikeeta. Tänään, toivottavasti ihan kohta pääsen halaukseensa. Ai että mä sitä odotan.
Joulun vietämme erillämme, mutta joulupäivänä hän tulee tänne, eikä lähde muutamaan päivään minnekään.

Joulu on laitettu pikku hiljaa kuntoon tässä talossa. Lahjat, kuusi, ruuat ja rento joulumieli. Me ei nyt kolmistaan stressata mistään. Tosin Muhvi meni eilen jonkinlaiseen shokkiin kuunnellessan kun Boheemikeiju kertoi mitä hän on hankkinut lahjaksi kaikille ihmisilleen. "Siis pitäiskö munkin jotain lahjoja, mä en oo mitään kellekään...?" Sitten se hautautui peiton alle ja sanoi että tuli paniikkihäiriö. Pussailin isoa miehen kokoista poikaa ja sanoin, että tervetuloa isojen jouluun. Jouluna saadaan lahjoja, mutta ehkä myös annetaan niitä <3 Kaipa se poika ostoksille tänään vielä lähtee.

Meidän joulukalenteri on ollut mainio: joka päivä joku meistä on saanut paketin. Ja tikapuiden tyhjentyessä tilalle olen teippaillut joulukortteja. Laittaisin siis kuvankin, mutta tämän blogin ilmainen kuvatila on täysi. (Ilmeisesti sen takia kirjoitusintonikin on ollut vaisu, haluaisin niin liittää tähän aina tuoreen kuvan.)

Eilen aamulla korjasin ohimennen Keijun huoneen vesikiertopatterin. Haha, helppo homma; taas romuttui pala tuota mystistä "miesten työt on raskaita ja vaikeita töitä, huhhhuh" -myyttiä. Keijulla oli huoneessaan 10 astetta ja patteri aivan kylmä. llmasin patterin, avasin termostaatin, puhalsin sen puhtaaksi ei mistään, suljin, potkaisin putkia ja sanoin perkele. Heti alkoi lämpeämään.

Kaikki asiat taitaa olla mallillaan. Hyvää joulua kaikille lukijoille. Joulutoiveena olis kiva, jos jättäisit lukijanterveiset kommenttilaatikkoon...?

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kotiintulo

Tulin kotiin, pääsin ralliraivolla lumiauran tekemän vallin yli pihaan, en tiedä menikö auton pohja rikki. Kai sen sitten näkee joskus.

Nyt arvon tekiskö ensin lumityöt vai kalasopan. Ehkä sopan, lumityöt saa odottaa.

Muhvilla huomenna sekä enkun että ruotsin sanakokeet, ei tarvii miettiä iltapuuhiamme tänään.

Boheemikeijun hieno piparkakkutalo odottaa kokoajaansa jo kolmatta päivää, en tiedä pitäiskö jo sanoa jotain. Kohta se menee rikki, kun joku pudottaa sen lattialle.

Siivotakin pitäisi, ylihuomenna tulee 30 ihmistä reksin pikkujouluihin tänne.

Hieman lamaannuttavaa tämä kaikki.

Paitsi että.... Silmänilo tulee yökylään tänään :) ja huomenna :) Sitten on edessä 10 päivän ero, sillä hän matkustaa Lappiin lastensa kanssa. Kokoan hänelle survival-paketin, johon just kävin hankkimassa kaikkea tarpeellista ja huomaavaista, jotta selviää pitkästä matkasta. Esim ilman mun kuvaa hän ei tulisi selviämään.
Tää alkaa olla jo vakavahkoa. Ja ihanaa.

(Mutta voitteko kuvitella kamalampaa: olen vihdoinkin tavannut miehen, joka ei kuorsaa nukkuessaan. Ja nyt on sitten tullut pikku palautetta siitä, että se olenkin minä joka kuorsaan. MINÄ?? Mua niin hävettää. Ne edelliset maanjäristysnorsut on kuorsanneet niin lujaa, että mun vieno (?) snoring on peittynyt kaiken jyrinän alle. Mä en oikeestaan vielä uskalla nukkua vapautuneesti, täytyy siis keksiä jotain muuta yöajanvietettä.)

Raha-asioita olen muuten ratkonut laittamalla kamaa myyntiin tori.fi:hin. Ja hei heti meni höyrypesuri kaupaksi, toivottavasti myös untuvatakki löytää omistajansa.
Laitoin myös IKJ:lle viestin velanmaksusta, mutta sieltä on ihan turha toivoa saataviaan. Mutta yrittänyttä ei laiteta, voihan se olla että se joskus maksaa. Ja lehmätkin lentää.



sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Täytyykö sitä joululahjoja hankkia?

Ikinä koskaan milloinkaan en ole jättänyt joululahjojen hankintaa näin viime tippaan, enää siis kaksi viikkoa jouluun.
Syitä on mm. rahatilanne. No, ei oikeastaan muita syitä. Odotan, että jostain tipahtaisi ylimääräinen setelinippu, jolla saisi lahjat lapsille ja tärkeimmille ihmisille. Joudun karsimaan kovalla kädellä lahjansaajien listaa.. Karua.

Ässäarpa, lottovoitto, vai aina niin tehokas tyhjien pullojen palautus? No, kyllä mä jotain keksin.

Ryhdyn sillä välin tekemään pannukakkua.


tiistai 4. joulukuuta 2012

Tiukka päivä

Pitkästä aikaa töissä on haastetta ja tiukkaa vääntöä. Olenkin ollut vähän tyhjäkäynnillä.

Tänään pitkä palaveri huoltajien kanssa, mukana myös opettaja. Läsnä paljon epäluottamusta, pettymystä, huolta, ei-sanottua negatiivisuutta. Sai siinä diplomatiaa käyttää, jotta joka taho tunsi, että heitä kuunnellaan.
Luulen onnistuneeni jotenkin, sillä perheen äiti sanoi minulle, että miksi en jo viime vuonna ottanut yhteyttä sinuun...
No, huomenna edessä aikamoinen prosessin aloitus monella taholla ja tasolla.

Ja tämä valppaustila laittoi selkeästi ajatukset liikkeelle myös toisella rintamalla. Silmänilon kanssa on myös pakko ottaa puheeksi mieltä painavat asiat. Niitä on muutama, vaakakuppi on kuitenkin edelleen tosi paljon plussan puolella, mutta pakko mun on pari vastausta saada. Ja voi kuinka ahistaa se, että jos tääkin menee pieleen. Lähdenkö luostariin? Vieläkö se sieltä Heinävedeltä löytyy, vai paloiko se viime kesänä?

Eilen muuten oli päivä, jolloin oli kulunut tasan 3 vuotta siitä, kun entinenmies lausui dramaattiset sanansa "mä taidan muuttaa pois".  Ku olis puhunut ajoissa, niin paljon olis voitu pelastaa! Mä ainakin oon edelleen ihan tuuliajolla ja kaiholla muistelen päivittäin (!) sitä, kun kaikki oli vielä hyvin. Ny ei oo oikein mikään hyvin -ja silti varmaan kaikki.

Mielenrauhaa tänne kiitos ja heti.




sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Vuoden odotetuin juhla...

... on ohi.
Lauluyhtyeemme joulukonsertti pikkujouluineen on onnellisesti ohi. Olo on väsynyt, uupunut, mutta hyvänmielinen.

Ellei sitten anna pienelle haikeudelle sijaa.

Viikonlopun suunnitelmat meni niinkuin piti, mutta ehkä Silmänilon kanssa kaikki ei sujunut ihan niin hyvin kuin olin odottanut. (Unohdin vanhan neuvon: älä oleta, älä odota.)
Kauhean karulta tuntui, kun hän sanoi tänä aamuna, ettei oikein osaa olla kanssani vielä. Hän on kuulemma vähän varautunut koko ajan, mutta että ajan kanssa kaikki asettuu. Ai kun se tuntui ikävältä. Eikä tietenkään syytä mistä moinen mahtaa johtua.

Taas kummittelee mielessä entisenmiehen sanat: "Sä oot liikaa kaikkea." Entäs jos mä oon, entäs jos kukaan ei oikein jaksa mun kaikkea. Aijaijai. Kun voisi levollisena olla oma itsensä ihan koko ajan, ja tietäisi ettei siinä ole yhtään liikaa mitään.

Näistä sanoistaan huolimatta meillä oli suloista. Takkahuoneeseen menevät raput on korjattu, hirveä homma olikin löytää ihminen, joka ne oikeesti korjaa. Silmänilo sen teki. Nyt hän on tekemässä äidilleen lumitöitä, kuskaamassa lapsiaan paikasta toiseen ja rehkimässä salilla. Tekeväinen mies.

En tiedä ollaanko me vai eikö olla. Ehkä tätä voisi kutsua tapailuksi. Hapuiluksi.

Mutta voi että kuinka mulla on sitä ikävä. Ihan sattuu.



keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Takkatulilla

En ole vielä jaksanut ratkaista edellisen postauksen kuvatilaongelmaa. Ehkä joskus sitten.

Muhvi ja Boheemikeiju ovat jo tietoisia, että Silmänilo on olemassa. Eivät ole vielä nähneet virallisesti, paitsi itseasiassa Muhvi on, sattumalta. Olimme toissailtana Silmänilon kanssa tulossa autopesusta pussailemasta. (Tarvitsin hänet henkiseksi tueksi, kun en yksin siihen helvetinkoneeseen uskalla mennä. Ja joo oli kivaa ja autokin tuli puhtaaksi.) Tulimme takaisin pihaan ja just sattumalta Muhvi oli kevarillaan siitä lähdössä. Moikkaus ja pari sanaa ja kädestä päivää. Ei siinä sitten muuta.

Eilen illalla yhdeksän aikaan meidän piti lähteä iltakävelylle, taas ihan salaa. Ulkona oli kylmä ja minua jo väsytti, mutta en millään olisi halunnut ettei oltaisi nähty. Sovittiin jo, että tulen pihalle. Sitten totesin, että ei prkl, minä en lähde pakkaseen teiniä leikkimään. Onhan täällä takkahuone, jonne voi tulla alaovesta.. Ja niinpä meidän iltatreffit olikin suloisesti takkatulen ääressä alakerrassa. Kerroin Muhville ja Keijulle kyllä kuka tulee käymään ja että saa tulla moikkaamaan, mutta ei tarvitse. Eivät tulleet.

Kello siinä kävi jo yli kymmentä, kun vieras lähti ja minä palasin takaisin toiseen todellisuuteen, eli yläkertaan. Ja voi kun niillä oli asiaa: molemmat kiehnäs ja pälätti. Ihan kuin olisin ollut viikon Kiinassa, vaikka olin vain tunnin alakerrassa.

On tää kans.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kuvatallennustila loppui

Nonni. Ei pysty enää lataamaan kuvia tähän blogiin. Kuvatallennustila on loppunut. What?? Mitä mä nyt teen? Kertokaa viisaammat mulle, eihän tätä voi pitää, jos ei pääse kuvia laittamaan. Nytkin olisin laitellut yyberhienoja kuvia meidän joulukalenteristamme.

Tuitui.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Ihan ku elokuvissa

Silmänilo ja minä olemme tapailleet muutaman viikon ajan. Salassa ja kenellekään kertomatta ja visusti varoen kaikkea. Se salailu on kuulkaa aika raskasta ja siitä maksettiin tällä viikolla vähän hintaa.

Kun kanssakäyminen perustuu lähinnä tekstareihin silloin kun ei nähdä, niin tekstarien tyylilaji -ja kaikki mitä niihin laitetaan ja varsinkaan ei laiteta- korostuu aivan liikaa.
Herkkävaistoisena ihmisenä huomasin että jaajaa alkaa pientä vetäytymistä ja vaisuuntumista olla havaittavissa ja että voi vee miksi taas näin. Katoaako tuo(kin) ihminen nyt johonkin ja mikä ihme tässä menee pieleen. Meinasi tulla suru puseroon.

Rohkenin ottaa asian puheeksi ja minulle vastattiin vähätellen ja vältellen ja vaiettiin vähän lisää. Hei haloo, mä olen 20 vuotta elänyt hiljaisen entisenmiehen kanssa, osaan kyllä hiljaa olemisen ihan kaikki variaatiot tulkita. Ja tiedän milloin on syytä huolestua.

Eilen illalla oltiin molemmat myöhään illalla autoillamme liikkeellä. Minä olin tulossa laulukeikalta ja hän jostain omista menoistaan. Soiteltiin ja molemmat vähän puhelimessa tuittuiltiin. Kaikki meinas mennä ihan pieleen... No kuitenkin yhtäkkiä sovittiin että nähdään läheisellä parkkipaikalla, kello oli melkein kymmenen ja mua odotettiin kovasti jo kotona. Mutta päätettiin nähdä, jotta päästäisiin johonkin selvyyteen kaikesta.

Ja niin kaksi iltayössä kulkevaa autoa kaarsi eri suunnista samaan paikkaan, autoista nousi kaksi ihmistä, jotka kiiruhtivat toisiaan kohti: halausten ja suudelmien ja sovinnon ja ei-ikinä-enää tämmöistä -lupauksien määrä oli valtaisa. Taustalla soi ihan varmana Take my breath away sinfoniaorkesterin soittamana  ja ympärillä lensivät kaikki Disney-linnut ja sydämet.

Se oli pakahduttavaa. Ja se taisi saada salailun loppumaan. Ohi menevät koirankusettajat ainakin tuijottivat, kuinka kaksi ihmistä halasi ja pussasi paperinkeräyslaatikoiden ja uff-boxien keskellä klo 22 illalla.

Että ehkä voitte nähdä meidät jossain muuallakin joskus. Varma ehkä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Jouluvalmisteluja

Siis vaikka mulla oli jouluangsti tässä vielä joku aika sitten, niin silti taidan olla pääsemässä voittajana kohti joulua.

Boheemikeiju leipoo just pipareita. Ja mä olen jo teettänyt joulukortit yhdestä kauniista valokuvastani. Ja me ollaan ideoitu ja keksitty joulukalenteri: jokainen osti kahdelle muulle neljä kalenteriluukkulahjaa. Lahjat pannaan pusseihin ja jollain Keijun systeemillä ne numeroidaan, jotta saadaan vuorotellen avata eikä kukaan saa vääriä lahjoja.
Pussit taidan kiinnittää vanhoihin tikapuihin, jotka on ollut tuossa pihalla ja voidaan nyt tuoda sisälle tätä pyhää tarkoitusta varten.

Joulutorttuja täällä on paisteltu jo pitkään ja nyt siis tulee niitä pipareita. Jouluaatto me ollaan kolmistaan, eikä se nyt tunnu enää kovin oudolta. Katotaan sitten aattona.

Ja joululaulut raikaa, enää 11 päivää lauluyhtye Olennaisen joulukonserttiin. Enkä mä vielä osaa kaikkia biisejä. Mutta pakko edistää ajattelua ja toimintaa, se nyt on niin tutkittu juttu.

Että tulkoon joulu. Lahjoja en osta vielä, ei mulla niihin juurikaan ole ylimääräistä rahaakaan. Eiköhän se jotenkin järjesty.


Ihana piparintuoksu ja rento fiilis.



Vetovoimaa

Selkä on niin jumissa. Kävin just kuntosalilla, kiertovenyttelyt auttoi, mutta silti tuntui että pitäiskö olla 20 vuotta nuorempi. Varsinkin kun selkä jumiutui sängyssä. Ehheh, eikä todellakaan nukkuessa.

Naurakaa vaan.

Muakin naurattaa ja hymyilyttää.

Sillä lailla viehättävää, että silmänilo sieltä kuukauden takaa baarista on tuossa nyt pyörinyt. Ja ilahduttanut elämääni monella tapaa. Voi luoja että hän on kaunis.

Ja pliis, elokuvankäsikirjoittajat, tää kohtaus sais kestää ja jatkua aika pitkään.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Marrasvärejä

Aamun juoksukävelylenkillä oli ihan pakko kuvata:

















Musiikista

Musiikki on iso osa elämääni. Niin iso, etten sitä enää osaa edes ajatella.

Eilen olin lapsikuoroni kanssa keikalla. Musiikkiopistolla oli laulajien musikaali-ilta ja me kuoromme kanssa mukana.
Lapsikuorolla on ollut vähän vaikea ja vaisu syksy, mukana monta uutta laulajaa, jotka eivät ole taitotasoltaan ihan sitä mitä pitäisi. Ja sehän vetää homman hankalaksi. Mutta minä ja kuoronjohtajakaverini olemme sitkeästi jaksaneet vetää rekeä perässämme. Nyt täytyy kyllä joulun jälkeen tehdä suuri rekrykampanja, jotta saadan lisää porukkaa mukaan.

Meitä on siis kaksi kuoronjohtajaa, syystä että olemme yhdessä päättäneet ja haluneet ryhtyä hommaan. Ja olemme erittäin läheisiä ystäviä jo 24 vuoden ajalta. Toinen aloittaa lauseen ja toinen jatkaa, kumpikaan ei arvostele toista, paitsi päin naamaa. Toisella on kuorotausta, toisella orkesteritausta, kummallakaan ei balettitaustaa, ehe. Ja lukuisat ovat ne illat ja yöt, jotka olemme yhdessä riekkuneet. Ai että. Ja lapsetkin tehty miltei päivälleen samaan aikaan. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi olla vetämättä yhdessä kuoroa.

Ja laulamme samassa lauluyhtyeessä. Laulaminen tuli minulle, huilistille, kuvioon mukaan aika myöhään, vasta parikymppisenä. Mutta ehdin silti suoritella ja opiskella kaikki mitä musaopistossa voi aiheesta oppia, ison ykkösen laulusta tein 7. kuulla raskaana. Mahtoi muuten olla näky.
Lauluyhtyeemme voi hyvin, valmistaudumme parhaillaan joulukonserttiin. Täytyis kai alkaa oikeasti opetella sanoja. 3 viikkoa enää. Tsiisus, 3 viikkoa!!

Eilen laulajia katsellessani ja kuunnellessani totesin taas kerran, kuinka laulaja laittaa itsensä niin alttiiksi. Ei ole instrumenttia, jonka taa paeta, laulaja on aivan paljaana ihmisten edessä. Toiset osaavat sen, toiset eivät. Kaikenlaista myötähäpeää tuli eilen tunnettua, mutta myös valtaisaa ihastusta siitä, kuinka joku osaa olla levollisesti oma itsensä, eikä esitä tai yritä liikaa.

Ja minullakin oli treffini mr Steinwayn kanssa... Mikään pianisti en todellakaan ole, mutta ihana oli säestää ja soittaa kauniisti ja virheettä.

Omat lapset eivät ole niin musiikki-intoutuneita kuin minä. Boheemikeiju on äärettömän musikaalinen, mutta kynttilä on visusti vakan alla, kiitos lapsuuden pakkopianotuntien. Mutta jonakin päivänä se sieltä purskahtaa, sitten kun ei voi enää pidätellä. Olen löytänyt sävellyksiä nuottipapereilla, kuullut soittoa ja laulua silloin kun on luultu ettei kukaan kuule.... ihanaa, mykistävää.
Muhvi osaa soittaa rumpuja ja hengata mukana. Laulun lahjaa ei ole annettu, vaikka eilen illalla sohvalla kuultiinkin kuinka poikaa laulatti. -Ja meitä kahta nauratti.




torstai 8. marraskuuta 2012

Vauhdikasta

Viikko on ollut vauhtia täynnä. Cirque du soleilia, Rent-musikaalia, ystäviä ja ihmisiä. Lapset oman onnensa nojassa kotona.

Tänään kun sitten olisin ollut kotona, niin molemmat teinit lähtivät Nuorisoteatterin musikaalia katsomaan. Ja mä täällä yksin kökötän. Tosin en kauaa, sillä laitoin tekstarin sille baarissa nähdylle säihkysilmälle. Kohta tulee auto pihaan ja lähdetään teinitreffeille, kihihi.
Viikonloppuna on vuorossa sitten viralliset elokuviin ja syömään -treffit. Ja siitä viime viikonlopun varaslähdöstä mä en sano mitään...

Että ihan hyvin taas menee. En analysoi yhtään mitään, en todellakaan. Tosin välttelen julkisia paikkoja, sillä tämä jos mikä on pikkukaupungissa mehevä juoru; se edellinen ei ollut mitään. Mutta hahhah, osataan täällä piilosta leikkiä ja ainahan on olemassa naapurikaupungit!

Suuria tunteita, -taas.




torstai 1. marraskuuta 2012

Suuri puhdistus

IKJ haki tänään tavaransa täältä. Vihdoin.

Melkein neljä kuukautta olen niitä täällä katsellut ja sietänyt samalla tätä sietämätöntä keskeneräisyyttä. Sehän on tunnetusti huonoin puoleni, se keskeneräisyydensietämättömyys.

No, nyt ne tavarat on poissa, talossa on taas enemmän tilaa ja energiaa.
Pienen käytännön pilan oli mies joukkoineen tainnut tehdä: kellarikerroksesta oli ilmestynyt eräs helvetin painava vanha matkalaukku sisältöineen yläkerran vinttiin. Vähän niinku vittuilua, sanon mä. Asetun yläpuolelle, enkä aio reagoida mitenkään. Ja hei, varmaan vituttaa, kun... -en viitsi jatkaa tätä lausetta.

Tähän puhdistuspäivään toi lisävivahteensa myös ihastuksen varoitustekstarit... Huuuuuu, hänellä on siis yybermustasukkainen exä, joka on saanut vihiä minusta. Jessus sentään mikä tuuri, että juuri muutama päivä sitten tämäkin pieni tarina tuli päätökseensä.

Suuria tunteita ja täysillä, sanoi ystäväni Kaisa. Niin sitä pitää, ja katsotaan mitä tuleman pitää. Jännää jännää, kun ei yhtään tiedä mitä kaikkea taas on luvassa.

Ja mä kun luulin, että keski-iässä elämä olisi rauhallista, tasapainoista, seesteistä ja tylsää. Ei oo.



Mun koti.


maanantai 29. lokakuuta 2012

Ihana perheretki


Perheseurapiirin retki Kotkaan onnistui yli odotusten. Oli ihanaa, hauskaa, rentoa, vapautunutta, kivaa, mukavaa. Nautittiin maisemista, luonnosta, jutuista, luksusmökistä, ruuasta, juomasta, seurasta, lapsista (tai teinejähän ne jo on). Kyllä kannatti lähteä, vaikka se aika loven lompakkoon tekikin.

Yhteensä meitä oli 19 henkeä, 8 aikuista ja 11 lasta. Ja hyvin meni. 


Tässä muutama kuva kauniista maisemista:

















Ja ne, joita kiinnostaa mun seuraelämän kuviot voivat lukea seuraavaa: Kyllä se taitaa olla niin, että ihastus jää oman onnensa nojaan elämään omaa hankalahkoa elämäänsä. Ei tää taida oikein kiihkeenä pysyä, jos tekstariensa aiheena on sää tahi huonosti nukuttu yö. Baibai, kivaa oli, mutta se siitä sitten. 

Ja samaan aikaan toisaalla: viime perjantain baaripyrähdys oli selkeesti tehnyt vaikutuksen erääseen herraan, joka lähetti eilen iltani iloksi tekstiviestin ja ehdotti tapaamista. Oijoi, en ole edes huomannut olleeni niin hurmaava. Helppoa olla ihana.

Ja töissäkin oli kivaa. Eiköhän tää taas tästä.


torstai 25. lokakuuta 2012

Frozen

Olenkohan minä vähän sinisilmäinen hölmö....
Uskon kaiken heti.

Jäätyneet ruusut tänä kauniina pakkasaamuna.

Aamulenkkiseuralainen Rasmus

Ja juu, poika tuli kotiin ja levitti tavaransa olohuoneen pöydälle.
Ihana kuva :)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Poika tulee kotiin

Ihanaa, vihdoin tää yksinololomakärvistely päättyy. Muhvi tulee tänään kotiin. Taatusti on kiukkuinen ja äksy ja vihainen ja muutenkin teini, mutta tulee silti.
Tehdään toiveruokaa (luultavasti käydään kepabilla), katotaan pari Bondia (musta ne on kyllä vähän tyhmiä), siivotaan vähän pihaa ja kannetaan kesäkalusteet pois. Se on mun pieni iso talonmies <3

Boheemikeiju jää vielä serkkunsa kanssa lomaretkeä jatkamaan. Tulevat sitten perjantaina tänne. Lauantaina lähdetään ystäväperheiden kanssa vielä loppuretkelle Kotkaan. Kivaa sekin, vaikka tunnustan tässä, että nämä perhetapahtumat vieläkin tuntuvat vaikeilta, kun meidän pikku perhe on tällainen, miten sen nyt sanois, sotaveteraaniperhe... yksi jalka puuttuu.

Mutta ei se hei haittaa, näillä mennään ja lujaa.




maanantai 22. lokakuuta 2012

Nonni

Ai prkl, kyllä ottaa päähän.

Siis miten tässä yhtäkkiä kävikin niin, että päivittäisten kymmenien tekstiviestien sijaan ei tule enää, no, ei yhtään. Yhtään. Siis missä ovat ne kaikki hyvänhuomenen ja hyvänyön, hyväanaamupäivän ja hyväniltapäivän viestit? Missä kaikki mitäkuuluukaipaansua? Missä siis kaikki yhtään mitkään viestit ja puhelut ja tapaamiset?
Haloo, mitä tapahtui?

Eikä edes yhtä pientä puhelua, jossa selittäisi asiaa parhain päin.

Just.

Ihminen ehtii mitä haluaa.

Päätellääs nyt ihan porukalla mitä tässä seuraavaksi tapahtuu.

-Mä lähden lenkille. Pyh ja pah.



sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Ihmissuhdepohdintaa

Sitä kun on jo 43-vuotias, niin aika vaikeaa on uuden ihmissuhteen luominen. Ei ole välttämättä kepeää ja helppoa, sillä yleensä se toinenkin on jo vuosikymmenensä nähnyt ja molemmat tuovat eletyt elämät mukanaan.

Ja näiden elämien edes jonkinlainen yhdistäminen on haastavaa. Milloin varjellaan lapsia, milloin etsitään aikaa vanhoille ystäville, joita toinen ei tietenkään edes tunne. Ja pitäisi päättää millä tasolla ja syvyydellä eletään: etsitäänkö vain seurustelu- tai tapailusuhdetta, vai yritetäänkö saada tärkeimmät läheiset toisilleen tutuiksi, niin että kaikki tietää missä mennään? Vai ryhdytäänkö oitis suunnittelemaan yhteistä elämää? Ja jos asutaan eri kaupungeissa, niin aikataulut ja arjen asiat on aivan erit. Tullaanko joskus asumaan samassa kaupungissa, ja jos joo, niin kumman kaupunki valitaan. Ja tykkääköhän se musta ihan oikeasti, -tää on yleensä ihan kestopohdinta-aihe.

No ihan tätä kaikkea en ole oikeasti joutunut pohtimaan, paitsi eilen, kun makasin lamaantuneena koko päivän sängyssä tekemättä yhtään mitään. Ajattelin, kuvittelin, pohdin, surin, itkin, nauroin (kun katsoin kolme jaksoa Kimmoa) ja samalla vähän krapuloin.

Tänään olen päättänyt nousta sentään sängystä. Ja mennä haravoimaan, käsityömessuille, ystävän luokse. Ja yrittää unohtaa sen, että oikeasti mun piti saada olla ihanan ihmisen luona saamassa läheisyyshoitoa. Itsesäälissä rypeminen on oikeastaan aika huvittavaa, siihen jää niin helposti vellomaan. Ja jos tarkkailisi itseään ulkopuolelta siinä just pahimmassa räkärääkymisvaiheessa, niin olisi varmaan pakko puuttua tilanteeseen ja sanoa, että lopeta jo toi yltiödramaattinen liioittelu.

Eihän mulla ole mitään hätää, eikä mikään huonosti. Kukaan ei ole kuollut ja kaikki on oikein hyvin. Ja melkein uskon tuon itsekin.

Mutta sitten vielä sitä mietin, että miten tää kaikki tästä jatkuu... ja että miten kaikkeen suhtaudun. Ilmiselvästi mua yritetään säästää murheilta, joille en mitään voi, eikä niitä oikeastaan voida mun harteille kasata. Mutta olisinko mä kuitenkin voinut jotenkin lohduttaa, vai oliko tää parempi ja viisaampi ratkaisu. Mutta kyllähän tää niin etäiseltä tuntuu. Ja olenko loukkaantunut, vai ymmärtäväinen, palataanko lähtöpisteeseen, vai leikitäänkö ettei olla koskaan nähtykään. Kauanko mulla menis, että unohtaisin kaiken. Mutta en mä kyllä halua unohtaa.

Uuuh... Onhan tätä tässä taas.

Ihan kuin olis kahvin tuoksu tullut alakerrasta. Mahdotonta. Tai sitten Niilo-kani on opetellut keittämään kahvia.




lauantai 20. lokakuuta 2012

Yksin -taas

Täähän on vanha viisaus, että hakeudu itseäsi vanhempien, lihavampien, rumempien, tyhmempien seuraan, niin vaikutat paremmalta.

Tai hakeudu niiden seuraan, joilla on kauheesti ongelmia ja vaikeuksia, niin oma elämä tuntuu helpommalta.

Ihastuksella on vähän vaikeita elämäntilanteita tällä hetkellä. Niin vaikeita, että hän peruutti yhteiset viikonloppusuunnitelmamme. WHAT??? Sain siis pakit, tuli kieltävä vastaus, mikään ei mennytkään niinkuin olin suunnitellut. En ole priorisointilistan kärjessä. How cool is that..?

Ei yhtään cool. Tuntuu rumalta, tyhmältä ja lihavalta. Ja yksinäiseltä.

Ja silti ehkä kuitenkin..... arvostan häntä taas vähän enemmän.

Mutta mitä ttua mä nyt sitten teen? Tänään ja yleensäkään ikinä.





tiistai 16. lokakuuta 2012

Reflections


Kuva erään lammen pinnasta, ohimennessäni huomasin kuinka hienolta tuo näytti.


Vesisade ropaa katolle. Olen yläkerrassa, makuuhuoneessa, jo peiton alla.

Kaikki hyvin.

Ei ole tullut hötkyiltyä mihinkään suuntaan, levollinen mieli elää tätä päivää. En juuri suunnittele tulevaa. Paitsi ehkä vähän joulua.... pakotin itseni pinterestiin etsimään idyllisiä, kauniinlaisia joulukuvia, jotta saisin tästäkin joulusta jonkinlaisen, omanlaisen. Muhvi ja Boheemikeiju valjastettu miettimään mitä he joulultamme toivovat. (Minkä ihmeen takia tää joulujuttu nyt nousee näin isoksi...?)

No siinä ne suunnitelmat, eipä juuri muuta.

Kai sitä nukkumaan jo voisi mennä. Hyvää yötä, kauniita unia.



keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Lasten asialla

Olen niin ylpeä ja onnellinen.

Muhvin ensimmäinen koeviikko on ohi, onnellisesti. Pelkäämämme englanti tuotti mairean tyydyttävän tuloksen: kurssiarvosanaksi tuli 6. Jessss! EI mennyt hukkaan ne kymmenet äidin kanssa opiskellut iltatunnit, jännitettiin oikeasti läpipääsyä.
Muu saldo onkin sitten pökerryttävää: psykologia 9, kemia 8, historia 9, äidinkieli 9, musiikki 9. Sain myös koe- ja tehtäväpinkan luettavakseni, äidinkielen kirjallisuusanalyysistä 10-. Mun poikani analysoi kirjallisuutta kympin edestä. Wuhuu.

Samaan aikaan toisaalla. Olin Boheemikeijun luokanvalvojaa tapaamassa. Sain kuulla tyttäreni olevan ahkera, älykäs, lahjakas, sosiaalinen, iloinen, luotettava, tasapainoinen. Kyynelsilmin minä tätä kuuntelin ja jotain järkevää varmaan myhäilin.

Että näin. Lapsilla kaikki hyvin. Äidilläkin olisi, jos ei analysoisi niin paljon, vaan antaisi vaan mennä. No, katotaan.








sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Sanat jumissa

En jaksa kirjoittaa, kun olis niin paljon kaikkea. Tässä muutaman viime päivän kuvia.

Fetasalaattia

Ruska-aikaan

Onhan tää kaunista

Näitä mä en oo jaksanut kerätä

Last roses of summer

Upeat maisemat viikonloppuretkellä

Kaunis päivä

Syysauringon leikkiä

Utin helikopteri

tiistai 2. lokakuuta 2012

Joululaulut korkattu

Niin se vaan lokakuu koitti ja jokaisen itseään kunnioittavan esiintyjän on aika aloittaa joululaulujen harjoittelu. Niin oon minäkin tehnyt, sekä oman lauluyhtyeeni että lapsikuoroni kanssa.

Mutta voi että kun ahistaa joulu. Perutaan se. Ei tuu enää perhejoulua, vaikka kuinka yrittäis. Ja viime joulunkin voi pyyhkiä pois, ihanaa se oli silloin, mutta niin epämukavaa nyt.

No, onneksi jouluun on vielä aikaa, ehkä mä keksin vielä missä ja miten ja kenen kanssa sen vietän.

Ja mä olen niin epäluuloa täynnä tätä uutta ihmistuttavuutta kohtaan: miksi oi miksi musta on tullut kyyninen... (No siksi, kun on tässä kaikkea tullut kohdattua.) Mutta yritän olla analysoimatta liikaa ja ottaa parhaat päältä. Ja hehehe, niitähän annetaan.

Arki rullaa kivasti. Se on aika hauskaa. Töissä oli tänään jo niin tyyntä ja tylsää, että piti ihan tarkistaa, että puhelin on kunnossa.
Haravointi on alkanut ja noiden megakoivujen ansiosta jatkuu vielä pitkäääääääään.

Ei mulla nyt muuta. Hyvin menee. Moi.





torstai 27. syyskuuta 2012

Menin sitten ihastumaan

Lyhyt kuvaus hetkistä tässä:

- istuin baarin pöydässsä, siihen tuli mies.
- miehellä oli mukavat jutut ja hyvännäköiset vaatteet
- miehen jutut parani hetki hetkeltä
- olimme kovin nokkelia ja älykkäitä molemmat
- emme voineet enää lopettaa juttelua
- kun löytyi niitä yhteisiä kohteita: musiikki-ihmisiä ja samassa ammatissakin vielä molemmat
- täytyy uskoa todeksi että vapaana kulkee muitakin kuin häiriintyneitä
- ainakin tekstiviestifirmat nettoavat tätä nykyä

- oih ja voih kuinka ihanaa

- mikään ei tunnu vaikealta

- että jossain on joku joka ajattelee minua

- ja tekee vielä samaa työtäkin, puhuu ihan samaa kieltä, ymmärtää sekunnissa

- ja soitti mulle pianoa, lupasi soittaa vielä foniakin.

Tilulilu, näinkö tässä elokuvassa sitten kävi seuraavaksi..




lauantai 22. syyskuuta 2012

Me, myself and I

Hyvää syntymäpäivää minä.

Eilisen melankolia-alhon jälkimainingit näkyvät naamassa ja tuntuvat päässä. Mutta ihanat korvikset sain lahjaksi, kiitos!

Kohta nousen, keittelen kahvit, luen facebook-onnittelut ja alan valmistautua retkeen ystäväni luo. IhanaKaisa, jonka kanssa emme ole tavanneet yli kahteen vuoteen, kun on ollut vähän kaikkea. Luulen, että herkullisen lounaan ääressä juttu jatkuu siitä mihin se viimeksi jäi, lisättynä näillä elämän tuomilla kipakoilla mausteilla.
Illalla vielä teatteria ja varmaankin jotain sosiaalista baareilua, ehkä jopa Emma Salokoskea? Enkä tule yöksi kotiin. (Menen isälle ja äidille.) (He eivät ole kotona.) (Eli voin mennä jonnekin muuallekin.) (Hihi.)

Onneksi olen kaikesta huolimatta positivisti.






perjantai 21. syyskuuta 2012

Lähellä huippua

Muistattehan ne vitsit, joissa kysellään "Mikä on pienuuden huippu?" -Herne kyykyssä". -Okei, vähän huono esimerkki.

Mutta mikä on yksinäisyyden huippu, tai ainakin lähellä sitä?

Se, kun erittäin haastavan työ- ja yh-äiti -elämän jälkeen syntymäpäivänsä aattona on hyvästellyt lapsensa viikonlopuksi ja istuu kotona vähän nieleskelemässä sitä, että ei tätä oikeesti kukaan tajua... Tajua tätä kuinka monesta asiasta ja miljoonasta jutusta olen vastuussa.
Ja kuinka väsyneitä ihmisiä töissä kohtaan, ja kuinka monelle olen se likaviemäri. Uuuuuuuuh, evvk. Onneksi olen edelleen kohtuullisen hyvä näyttelijä. Kyllä minä kuulkaas virkani puolesta jaksan kuunnella ja järjestää.
Ja kuinka raskas onkaan ollut lukiolaisen ensimmäinen koeviikko, myös äidille. Pidetääs kuulkaa kaikki peukkuja, että Muhvi pääsee enkun kokeesta läpi. Sen verran paljon sitä on kotona opiskeltu.

Ostin itselleni synttärilahjan, annan sen aamulla itselleni. Tunnustan, että yksin huomenna herääminen on aika karua. Paitsi että, onhan mulla aikaa järjestää tänne joku seuralainen. (Juu ei.)

Mutta ehkä mä jaksan just ja just puhaltaa ne neljäkymmentäkolme kynttilää. Ehkä.





maanantai 17. syyskuuta 2012

Jotain kaunista

Tässä syntymäpäivän kahvipöydän pari nättiä:









Ja tässä sitten paluu arkeen:




Montakohan sataa makaronilaatikkoa olen elämäni aikana tehnyt?


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Some some

Sosiaalinen media, eli some, on ollut mielessä tässä viime päivinä. Huvikseni googlasin taas kerran nimeni ja sieltähän löytyy vaikka mitä. Suorat linkit löytyy Pinterest- ja Instagram -sivuille ja tiedän, että tämä Heleijaa -nimimerkkikin on näppärästi yhdistettävissä vaikka minne.

No mitä sitten? Mitä sen on väliä, että on julkisesti löydettävissä tai esillä? No ei kai mitään. Tätä blogia en nyt soisi ihan hyvänpäiväntuttujen lukevan ja yhdistävän sitä oikeaan aitoon minuun. Mieluummin kirjoitan tuntemattomille, tietyille tutuille tai lähinnä kai itselleni.

Somessa, eniten ehkä instagramissa on syntynyt ihmisyhteyksiä, tuttuja, joita ei ole ikinä tavannut, mutta jotka päivä päivältä tulevat tutummiksi lisäämiensä kuvien kautta. Hassua. Ja ehkä sitä aidointa sosiaalista mediaa: tiedän mitä lumimarja, kristiinah, rullakatriina tai ristoristo ovat viime päivinä tehneet (tai jopa mitä syöneet), vaikka en heitä oikeasti tunne. Ja joo, he tietävät samat myös minusta.

Vaikka olen tämänkin viikonlopun oleillut lähinnä kotosalla, tosin äärettömän puuhakkaana, niin olen jotenkin kuitenkin ollut yhteydessä ulkomaailmaan, kun olen postannut kaikenlaista sosiaalisesti sosiaaliseen mediaan.
On se hyvä, että joku on senkin keksinyt, muutenhan tässä olisi ihan mökkihöperö!



lauantai 15. syyskuuta 2012

Kuvapäivä


Illan tullen

Olen koukussa kuvaamiseen. Instagram on uusi ihana villitys, olen siellä omalla nimelläni, joten tänne ei tule linkkiä. Instagramissa on se hyvä puoli, että kaikki sen käyttäjät ovat valokuvahulluja, joten sinne voi laittaa vaikka kuinka paljon kuvia, eikä kukaan tuskastu. Fb:ssä saattaa tällaista kyllästymistä olla havaittavissa.

Mutta tässä tämä päivä, kuvina:

Keltainen aamiainen

Kunnollisen ihmisen kasviskeitto

Upeat syksyn värit

Ole hyvä, ota omena

Kaunista myrkkyä

Syksyä metsässä






LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...