tiistai 14. elokuuta 2012

Kaksi vuosikymmentä sitten

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten menin ensimmäiseen opetyöpaikkaani. Olin ihan järkyttävän nuori, 22v, mutta maisterin paperit taskussa ja kovin osaava, tietävä ja itsevarma. Hyvä niin, sillä ilman tuota kaikkea en olisi 32 oppilaan musiikkiluokan opena pärjännytkään.

Voi hyvänen aika mikä täti minä silloin olin... Vakaassa parisuhteessa, kihloissa, naimisiinmenoa suunnittelemassa. Nykyään näytän melkein nuoremmalta kuin silloin ja elän, olen ja ajattelen ehdottomasti epäkonservatiivisemmin kuin vuoden 1992 Heleija.
Tuon ajan koulu- ja opettajamaailma tuossa koulussa oli täysin 60-lukulainen. Aiheutin lievän shokkireaktion, kun ehdotin, että opettajat lähtisivät käymään baarissa! Mutta kyllä me taidettiin mennä... ei kyllä kerrottu ihan kaikille opeille, eikä ainakaan rehtorille ja hänen vaimolleen. Puhumattakaan kirkkoherran rouvasta, joka oli 2-luokan opettaja.

Otin ison oppilasjoukon haltuuni varsin helposti. Olinhan oppinut mielestäni partiossa enemmän kuin OKL:ssä konsanaan. Muistan jakaneeni oppilaat 6-7 hengen pöytäryhmiin ja käsittelin näitä tiimejä yksiköinä, joiden piti luoda omat säännöt ja noudattaa niitä. Toimi! Itse asiassa taidan tuota pedagogiaa harrastaa edelleenkin, koulussani on vastuuopet ja tiimit, minä vain rehtorina "katson päältä."

Eihän minusta vielä tuolloin kasvattajaksi ollut. En oikeastaan tiennyt mitään siitä kuinka pieni 9-vuotias oli. Uijuijui mitä kaikkea minä heiltä vaadin... Anteeksi vain, hieman helpommallakin olisin voinut teidät päästää.
90-luvun alun lama koetteli monia perheitä, tilanteet olivat tiukkoja monilla. Varmaan oli hyväkin, että koulussa keskityttiin koulutyöhön, eikä ope juurikaan vatvonut vanhempien kanssa muita kuin kouluun liittyviä asioita.

Toisena työvuonna kävin eheyttävän opetuksen kurssin. Se muutti tapaani tehdä opettajan työtä vielä vapaampaan suuntaan. Teimme valtavan laajoja projekteja, unohdimme lukujärjestyssidonnaisen opiskelun, tutkimme ja sovelsimme. En edes uskaltanut muille kertoa mitä kaikkea luokkani sai aikaan, vanhemmissa kollegoissa kun herätin kateutta jo pelkällä nuoruudellani.

Musiikissa musiikkiluokkalaiset lauloivat ja soittivat, esiintyivät ja harjoittelivat. Omat taitoni eivät ehkä olisi riittäneet kaikkeen siihen mitä laitoin lapset tekemään. Mutta hehän tekivät.

Vaatimustaso oli 6. luokalla jo varsin korkea. Olin neljä vuotta ollut luokkani opettaja ja tunsimme toisemme niin hyvässä kuin pahassa. Muistan ikäni historiankokeeseen laatimani koekysymyksen: "Kuvaile Suomen itärajan kehitystä Pähkinäsaaren rauhasta tähän päivään." -Tuolla kysymyksellä kirjoittaisi itsensä vissiin jo ylioppilaaksi.

Nämä uskomattoman persoonalliset 32 oppilasta säilyvät mielessäni aina. Moni heistä on nykyään ystäviäni, eräs jopa tärkeä sydänystävä.
Olen seurannut heidän kasvuaan ja aikuistumistaan, menestystä opinnoissa, uralla ja elämässä muutenkin. Monilla on jo lapsia, ja heitä esitellään minulle ylpeinä, kun kohdalle osutaan.

Aika hienoa, että tällaisia voi muistella.

Ja nyt mä tunnen itseni aika vanhaksi...

1 kommentti:

Pohdiskelija kirjoitti...

Hieno kirjoitus, hienoja muistoja! Ja hei, saat olla ylpeä siitä, että olit silloin jo vähän "kapinallinen" :)
Kaikki on hyvin ja sinä et ole vanha!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...