maanantai 29. lokakuuta 2012

Ihana perheretki


Perheseurapiirin retki Kotkaan onnistui yli odotusten. Oli ihanaa, hauskaa, rentoa, vapautunutta, kivaa, mukavaa. Nautittiin maisemista, luonnosta, jutuista, luksusmökistä, ruuasta, juomasta, seurasta, lapsista (tai teinejähän ne jo on). Kyllä kannatti lähteä, vaikka se aika loven lompakkoon tekikin.

Yhteensä meitä oli 19 henkeä, 8 aikuista ja 11 lasta. Ja hyvin meni. 


Tässä muutama kuva kauniista maisemista:

















Ja ne, joita kiinnostaa mun seuraelämän kuviot voivat lukea seuraavaa: Kyllä se taitaa olla niin, että ihastus jää oman onnensa nojaan elämään omaa hankalahkoa elämäänsä. Ei tää taida oikein kiihkeenä pysyä, jos tekstariensa aiheena on sää tahi huonosti nukuttu yö. Baibai, kivaa oli, mutta se siitä sitten. 

Ja samaan aikaan toisaalla: viime perjantain baaripyrähdys oli selkeesti tehnyt vaikutuksen erääseen herraan, joka lähetti eilen iltani iloksi tekstiviestin ja ehdotti tapaamista. Oijoi, en ole edes huomannut olleeni niin hurmaava. Helppoa olla ihana.

Ja töissäkin oli kivaa. Eiköhän tää taas tästä.


torstai 25. lokakuuta 2012

Frozen

Olenkohan minä vähän sinisilmäinen hölmö....
Uskon kaiken heti.

Jäätyneet ruusut tänä kauniina pakkasaamuna.

Aamulenkkiseuralainen Rasmus

Ja juu, poika tuli kotiin ja levitti tavaransa olohuoneen pöydälle.
Ihana kuva :)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Poika tulee kotiin

Ihanaa, vihdoin tää yksinololomakärvistely päättyy. Muhvi tulee tänään kotiin. Taatusti on kiukkuinen ja äksy ja vihainen ja muutenkin teini, mutta tulee silti.
Tehdään toiveruokaa (luultavasti käydään kepabilla), katotaan pari Bondia (musta ne on kyllä vähän tyhmiä), siivotaan vähän pihaa ja kannetaan kesäkalusteet pois. Se on mun pieni iso talonmies <3

Boheemikeiju jää vielä serkkunsa kanssa lomaretkeä jatkamaan. Tulevat sitten perjantaina tänne. Lauantaina lähdetään ystäväperheiden kanssa vielä loppuretkelle Kotkaan. Kivaa sekin, vaikka tunnustan tässä, että nämä perhetapahtumat vieläkin tuntuvat vaikeilta, kun meidän pikku perhe on tällainen, miten sen nyt sanois, sotaveteraaniperhe... yksi jalka puuttuu.

Mutta ei se hei haittaa, näillä mennään ja lujaa.




maanantai 22. lokakuuta 2012

Nonni

Ai prkl, kyllä ottaa päähän.

Siis miten tässä yhtäkkiä kävikin niin, että päivittäisten kymmenien tekstiviestien sijaan ei tule enää, no, ei yhtään. Yhtään. Siis missä ovat ne kaikki hyvänhuomenen ja hyvänyön, hyväanaamupäivän ja hyväniltapäivän viestit? Missä kaikki mitäkuuluukaipaansua? Missä siis kaikki yhtään mitkään viestit ja puhelut ja tapaamiset?
Haloo, mitä tapahtui?

Eikä edes yhtä pientä puhelua, jossa selittäisi asiaa parhain päin.

Just.

Ihminen ehtii mitä haluaa.

Päätellääs nyt ihan porukalla mitä tässä seuraavaksi tapahtuu.

-Mä lähden lenkille. Pyh ja pah.



sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Ihmissuhdepohdintaa

Sitä kun on jo 43-vuotias, niin aika vaikeaa on uuden ihmissuhteen luominen. Ei ole välttämättä kepeää ja helppoa, sillä yleensä se toinenkin on jo vuosikymmenensä nähnyt ja molemmat tuovat eletyt elämät mukanaan.

Ja näiden elämien edes jonkinlainen yhdistäminen on haastavaa. Milloin varjellaan lapsia, milloin etsitään aikaa vanhoille ystäville, joita toinen ei tietenkään edes tunne. Ja pitäisi päättää millä tasolla ja syvyydellä eletään: etsitäänkö vain seurustelu- tai tapailusuhdetta, vai yritetäänkö saada tärkeimmät läheiset toisilleen tutuiksi, niin että kaikki tietää missä mennään? Vai ryhdytäänkö oitis suunnittelemaan yhteistä elämää? Ja jos asutaan eri kaupungeissa, niin aikataulut ja arjen asiat on aivan erit. Tullaanko joskus asumaan samassa kaupungissa, ja jos joo, niin kumman kaupunki valitaan. Ja tykkääköhän se musta ihan oikeasti, -tää on yleensä ihan kestopohdinta-aihe.

No ihan tätä kaikkea en ole oikeasti joutunut pohtimaan, paitsi eilen, kun makasin lamaantuneena koko päivän sängyssä tekemättä yhtään mitään. Ajattelin, kuvittelin, pohdin, surin, itkin, nauroin (kun katsoin kolme jaksoa Kimmoa) ja samalla vähän krapuloin.

Tänään olen päättänyt nousta sentään sängystä. Ja mennä haravoimaan, käsityömessuille, ystävän luokse. Ja yrittää unohtaa sen, että oikeasti mun piti saada olla ihanan ihmisen luona saamassa läheisyyshoitoa. Itsesäälissä rypeminen on oikeastaan aika huvittavaa, siihen jää niin helposti vellomaan. Ja jos tarkkailisi itseään ulkopuolelta siinä just pahimmassa räkärääkymisvaiheessa, niin olisi varmaan pakko puuttua tilanteeseen ja sanoa, että lopeta jo toi yltiödramaattinen liioittelu.

Eihän mulla ole mitään hätää, eikä mikään huonosti. Kukaan ei ole kuollut ja kaikki on oikein hyvin. Ja melkein uskon tuon itsekin.

Mutta sitten vielä sitä mietin, että miten tää kaikki tästä jatkuu... ja että miten kaikkeen suhtaudun. Ilmiselvästi mua yritetään säästää murheilta, joille en mitään voi, eikä niitä oikeastaan voida mun harteille kasata. Mutta olisinko mä kuitenkin voinut jotenkin lohduttaa, vai oliko tää parempi ja viisaampi ratkaisu. Mutta kyllähän tää niin etäiseltä tuntuu. Ja olenko loukkaantunut, vai ymmärtäväinen, palataanko lähtöpisteeseen, vai leikitäänkö ettei olla koskaan nähtykään. Kauanko mulla menis, että unohtaisin kaiken. Mutta en mä kyllä halua unohtaa.

Uuuh... Onhan tätä tässä taas.

Ihan kuin olis kahvin tuoksu tullut alakerrasta. Mahdotonta. Tai sitten Niilo-kani on opetellut keittämään kahvia.




lauantai 20. lokakuuta 2012

Yksin -taas

Täähän on vanha viisaus, että hakeudu itseäsi vanhempien, lihavampien, rumempien, tyhmempien seuraan, niin vaikutat paremmalta.

Tai hakeudu niiden seuraan, joilla on kauheesti ongelmia ja vaikeuksia, niin oma elämä tuntuu helpommalta.

Ihastuksella on vähän vaikeita elämäntilanteita tällä hetkellä. Niin vaikeita, että hän peruutti yhteiset viikonloppusuunnitelmamme. WHAT??? Sain siis pakit, tuli kieltävä vastaus, mikään ei mennytkään niinkuin olin suunnitellut. En ole priorisointilistan kärjessä. How cool is that..?

Ei yhtään cool. Tuntuu rumalta, tyhmältä ja lihavalta. Ja yksinäiseltä.

Ja silti ehkä kuitenkin..... arvostan häntä taas vähän enemmän.

Mutta mitä ttua mä nyt sitten teen? Tänään ja yleensäkään ikinä.





tiistai 16. lokakuuta 2012

Reflections


Kuva erään lammen pinnasta, ohimennessäni huomasin kuinka hienolta tuo näytti.


Vesisade ropaa katolle. Olen yläkerrassa, makuuhuoneessa, jo peiton alla.

Kaikki hyvin.

Ei ole tullut hötkyiltyä mihinkään suuntaan, levollinen mieli elää tätä päivää. En juuri suunnittele tulevaa. Paitsi ehkä vähän joulua.... pakotin itseni pinterestiin etsimään idyllisiä, kauniinlaisia joulukuvia, jotta saisin tästäkin joulusta jonkinlaisen, omanlaisen. Muhvi ja Boheemikeiju valjastettu miettimään mitä he joulultamme toivovat. (Minkä ihmeen takia tää joulujuttu nyt nousee näin isoksi...?)

No siinä ne suunnitelmat, eipä juuri muuta.

Kai sitä nukkumaan jo voisi mennä. Hyvää yötä, kauniita unia.



keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Lasten asialla

Olen niin ylpeä ja onnellinen.

Muhvin ensimmäinen koeviikko on ohi, onnellisesti. Pelkäämämme englanti tuotti mairean tyydyttävän tuloksen: kurssiarvosanaksi tuli 6. Jessss! EI mennyt hukkaan ne kymmenet äidin kanssa opiskellut iltatunnit, jännitettiin oikeasti läpipääsyä.
Muu saldo onkin sitten pökerryttävää: psykologia 9, kemia 8, historia 9, äidinkieli 9, musiikki 9. Sain myös koe- ja tehtäväpinkan luettavakseni, äidinkielen kirjallisuusanalyysistä 10-. Mun poikani analysoi kirjallisuutta kympin edestä. Wuhuu.

Samaan aikaan toisaalla. Olin Boheemikeijun luokanvalvojaa tapaamassa. Sain kuulla tyttäreni olevan ahkera, älykäs, lahjakas, sosiaalinen, iloinen, luotettava, tasapainoinen. Kyynelsilmin minä tätä kuuntelin ja jotain järkevää varmaan myhäilin.

Että näin. Lapsilla kaikki hyvin. Äidilläkin olisi, jos ei analysoisi niin paljon, vaan antaisi vaan mennä. No, katotaan.








sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Sanat jumissa

En jaksa kirjoittaa, kun olis niin paljon kaikkea. Tässä muutaman viime päivän kuvia.

Fetasalaattia

Ruska-aikaan

Onhan tää kaunista

Näitä mä en oo jaksanut kerätä

Last roses of summer

Upeat maisemat viikonloppuretkellä

Kaunis päivä

Syysauringon leikkiä

Utin helikopteri

tiistai 2. lokakuuta 2012

Joululaulut korkattu

Niin se vaan lokakuu koitti ja jokaisen itseään kunnioittavan esiintyjän on aika aloittaa joululaulujen harjoittelu. Niin oon minäkin tehnyt, sekä oman lauluyhtyeeni että lapsikuoroni kanssa.

Mutta voi että kun ahistaa joulu. Perutaan se. Ei tuu enää perhejoulua, vaikka kuinka yrittäis. Ja viime joulunkin voi pyyhkiä pois, ihanaa se oli silloin, mutta niin epämukavaa nyt.

No, onneksi jouluun on vielä aikaa, ehkä mä keksin vielä missä ja miten ja kenen kanssa sen vietän.

Ja mä olen niin epäluuloa täynnä tätä uutta ihmistuttavuutta kohtaan: miksi oi miksi musta on tullut kyyninen... (No siksi, kun on tässä kaikkea tullut kohdattua.) Mutta yritän olla analysoimatta liikaa ja ottaa parhaat päältä. Ja hehehe, niitähän annetaan.

Arki rullaa kivasti. Se on aika hauskaa. Töissä oli tänään jo niin tyyntä ja tylsää, että piti ihan tarkistaa, että puhelin on kunnossa.
Haravointi on alkanut ja noiden megakoivujen ansiosta jatkuu vielä pitkäääääääään.

Ei mulla nyt muuta. Hyvin menee. Moi.





LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...