sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Ihmissuhdepohdintaa

Sitä kun on jo 43-vuotias, niin aika vaikeaa on uuden ihmissuhteen luominen. Ei ole välttämättä kepeää ja helppoa, sillä yleensä se toinenkin on jo vuosikymmenensä nähnyt ja molemmat tuovat eletyt elämät mukanaan.

Ja näiden elämien edes jonkinlainen yhdistäminen on haastavaa. Milloin varjellaan lapsia, milloin etsitään aikaa vanhoille ystäville, joita toinen ei tietenkään edes tunne. Ja pitäisi päättää millä tasolla ja syvyydellä eletään: etsitäänkö vain seurustelu- tai tapailusuhdetta, vai yritetäänkö saada tärkeimmät läheiset toisilleen tutuiksi, niin että kaikki tietää missä mennään? Vai ryhdytäänkö oitis suunnittelemaan yhteistä elämää? Ja jos asutaan eri kaupungeissa, niin aikataulut ja arjen asiat on aivan erit. Tullaanko joskus asumaan samassa kaupungissa, ja jos joo, niin kumman kaupunki valitaan. Ja tykkääköhän se musta ihan oikeasti, -tää on yleensä ihan kestopohdinta-aihe.

No ihan tätä kaikkea en ole oikeasti joutunut pohtimaan, paitsi eilen, kun makasin lamaantuneena koko päivän sängyssä tekemättä yhtään mitään. Ajattelin, kuvittelin, pohdin, surin, itkin, nauroin (kun katsoin kolme jaksoa Kimmoa) ja samalla vähän krapuloin.

Tänään olen päättänyt nousta sentään sängystä. Ja mennä haravoimaan, käsityömessuille, ystävän luokse. Ja yrittää unohtaa sen, että oikeasti mun piti saada olla ihanan ihmisen luona saamassa läheisyyshoitoa. Itsesäälissä rypeminen on oikeastaan aika huvittavaa, siihen jää niin helposti vellomaan. Ja jos tarkkailisi itseään ulkopuolelta siinä just pahimmassa räkärääkymisvaiheessa, niin olisi varmaan pakko puuttua tilanteeseen ja sanoa, että lopeta jo toi yltiödramaattinen liioittelu.

Eihän mulla ole mitään hätää, eikä mikään huonosti. Kukaan ei ole kuollut ja kaikki on oikein hyvin. Ja melkein uskon tuon itsekin.

Mutta sitten vielä sitä mietin, että miten tää kaikki tästä jatkuu... ja että miten kaikkeen suhtaudun. Ilmiselvästi mua yritetään säästää murheilta, joille en mitään voi, eikä niitä oikeastaan voida mun harteille kasata. Mutta olisinko mä kuitenkin voinut jotenkin lohduttaa, vai oliko tää parempi ja viisaampi ratkaisu. Mutta kyllähän tää niin etäiseltä tuntuu. Ja olenko loukkaantunut, vai ymmärtäväinen, palataanko lähtöpisteeseen, vai leikitäänkö ettei olla koskaan nähtykään. Kauanko mulla menis, että unohtaisin kaiken. Mutta en mä kyllä halua unohtaa.

Uuuh... Onhan tätä tässä taas.

Ihan kuin olis kahvin tuoksu tullut alakerrasta. Mahdotonta. Tai sitten Niilo-kani on opetellut keittämään kahvia.




Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...