keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Takkatulilla

En ole vielä jaksanut ratkaista edellisen postauksen kuvatilaongelmaa. Ehkä joskus sitten.

Muhvi ja Boheemikeiju ovat jo tietoisia, että Silmänilo on olemassa. Eivät ole vielä nähneet virallisesti, paitsi itseasiassa Muhvi on, sattumalta. Olimme toissailtana Silmänilon kanssa tulossa autopesusta pussailemasta. (Tarvitsin hänet henkiseksi tueksi, kun en yksin siihen helvetinkoneeseen uskalla mennä. Ja joo oli kivaa ja autokin tuli puhtaaksi.) Tulimme takaisin pihaan ja just sattumalta Muhvi oli kevarillaan siitä lähdössä. Moikkaus ja pari sanaa ja kädestä päivää. Ei siinä sitten muuta.

Eilen illalla yhdeksän aikaan meidän piti lähteä iltakävelylle, taas ihan salaa. Ulkona oli kylmä ja minua jo väsytti, mutta en millään olisi halunnut ettei oltaisi nähty. Sovittiin jo, että tulen pihalle. Sitten totesin, että ei prkl, minä en lähde pakkaseen teiniä leikkimään. Onhan täällä takkahuone, jonne voi tulla alaovesta.. Ja niinpä meidän iltatreffit olikin suloisesti takkatulen ääressä alakerrassa. Kerroin Muhville ja Keijulle kyllä kuka tulee käymään ja että saa tulla moikkaamaan, mutta ei tarvitse. Eivät tulleet.

Kello siinä kävi jo yli kymmentä, kun vieras lähti ja minä palasin takaisin toiseen todellisuuteen, eli yläkertaan. Ja voi kun niillä oli asiaa: molemmat kiehnäs ja pälätti. Ihan kuin olisin ollut viikon Kiinassa, vaikka olin vain tunnin alakerrassa.

On tää kans.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kuvatallennustila loppui

Nonni. Ei pysty enää lataamaan kuvia tähän blogiin. Kuvatallennustila on loppunut. What?? Mitä mä nyt teen? Kertokaa viisaammat mulle, eihän tätä voi pitää, jos ei pääse kuvia laittamaan. Nytkin olisin laitellut yyberhienoja kuvia meidän joulukalenteristamme.

Tuitui.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Ihan ku elokuvissa

Silmänilo ja minä olemme tapailleet muutaman viikon ajan. Salassa ja kenellekään kertomatta ja visusti varoen kaikkea. Se salailu on kuulkaa aika raskasta ja siitä maksettiin tällä viikolla vähän hintaa.

Kun kanssakäyminen perustuu lähinnä tekstareihin silloin kun ei nähdä, niin tekstarien tyylilaji -ja kaikki mitä niihin laitetaan ja varsinkaan ei laiteta- korostuu aivan liikaa.
Herkkävaistoisena ihmisenä huomasin että jaajaa alkaa pientä vetäytymistä ja vaisuuntumista olla havaittavissa ja että voi vee miksi taas näin. Katoaako tuo(kin) ihminen nyt johonkin ja mikä ihme tässä menee pieleen. Meinasi tulla suru puseroon.

Rohkenin ottaa asian puheeksi ja minulle vastattiin vähätellen ja vältellen ja vaiettiin vähän lisää. Hei haloo, mä olen 20 vuotta elänyt hiljaisen entisenmiehen kanssa, osaan kyllä hiljaa olemisen ihan kaikki variaatiot tulkita. Ja tiedän milloin on syytä huolestua.

Eilen illalla oltiin molemmat myöhään illalla autoillamme liikkeellä. Minä olin tulossa laulukeikalta ja hän jostain omista menoistaan. Soiteltiin ja molemmat vähän puhelimessa tuittuiltiin. Kaikki meinas mennä ihan pieleen... No kuitenkin yhtäkkiä sovittiin että nähdään läheisellä parkkipaikalla, kello oli melkein kymmenen ja mua odotettiin kovasti jo kotona. Mutta päätettiin nähdä, jotta päästäisiin johonkin selvyyteen kaikesta.

Ja niin kaksi iltayössä kulkevaa autoa kaarsi eri suunnista samaan paikkaan, autoista nousi kaksi ihmistä, jotka kiiruhtivat toisiaan kohti: halausten ja suudelmien ja sovinnon ja ei-ikinä-enää tämmöistä -lupauksien määrä oli valtaisa. Taustalla soi ihan varmana Take my breath away sinfoniaorkesterin soittamana  ja ympärillä lensivät kaikki Disney-linnut ja sydämet.

Se oli pakahduttavaa. Ja se taisi saada salailun loppumaan. Ohi menevät koirankusettajat ainakin tuijottivat, kuinka kaksi ihmistä halasi ja pussasi paperinkeräyslaatikoiden ja uff-boxien keskellä klo 22 illalla.

Että ehkä voitte nähdä meidät jossain muuallakin joskus. Varma ehkä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Jouluvalmisteluja

Siis vaikka mulla oli jouluangsti tässä vielä joku aika sitten, niin silti taidan olla pääsemässä voittajana kohti joulua.

Boheemikeiju leipoo just pipareita. Ja mä olen jo teettänyt joulukortit yhdestä kauniista valokuvastani. Ja me ollaan ideoitu ja keksitty joulukalenteri: jokainen osti kahdelle muulle neljä kalenteriluukkulahjaa. Lahjat pannaan pusseihin ja jollain Keijun systeemillä ne numeroidaan, jotta saadaan vuorotellen avata eikä kukaan saa vääriä lahjoja.
Pussit taidan kiinnittää vanhoihin tikapuihin, jotka on ollut tuossa pihalla ja voidaan nyt tuoda sisälle tätä pyhää tarkoitusta varten.

Joulutorttuja täällä on paisteltu jo pitkään ja nyt siis tulee niitä pipareita. Jouluaatto me ollaan kolmistaan, eikä se nyt tunnu enää kovin oudolta. Katotaan sitten aattona.

Ja joululaulut raikaa, enää 11 päivää lauluyhtye Olennaisen joulukonserttiin. Enkä mä vielä osaa kaikkia biisejä. Mutta pakko edistää ajattelua ja toimintaa, se nyt on niin tutkittu juttu.

Että tulkoon joulu. Lahjoja en osta vielä, ei mulla niihin juurikaan ole ylimääräistä rahaakaan. Eiköhän se jotenkin järjesty.


Ihana piparintuoksu ja rento fiilis.



Vetovoimaa

Selkä on niin jumissa. Kävin just kuntosalilla, kiertovenyttelyt auttoi, mutta silti tuntui että pitäiskö olla 20 vuotta nuorempi. Varsinkin kun selkä jumiutui sängyssä. Ehheh, eikä todellakaan nukkuessa.

Naurakaa vaan.

Muakin naurattaa ja hymyilyttää.

Sillä lailla viehättävää, että silmänilo sieltä kuukauden takaa baarista on tuossa nyt pyörinyt. Ja ilahduttanut elämääni monella tapaa. Voi luoja että hän on kaunis.

Ja pliis, elokuvankäsikirjoittajat, tää kohtaus sais kestää ja jatkua aika pitkään.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Marrasvärejä

Aamun juoksukävelylenkillä oli ihan pakko kuvata:

















Musiikista

Musiikki on iso osa elämääni. Niin iso, etten sitä enää osaa edes ajatella.

Eilen olin lapsikuoroni kanssa keikalla. Musiikkiopistolla oli laulajien musikaali-ilta ja me kuoromme kanssa mukana.
Lapsikuorolla on ollut vähän vaikea ja vaisu syksy, mukana monta uutta laulajaa, jotka eivät ole taitotasoltaan ihan sitä mitä pitäisi. Ja sehän vetää homman hankalaksi. Mutta minä ja kuoronjohtajakaverini olemme sitkeästi jaksaneet vetää rekeä perässämme. Nyt täytyy kyllä joulun jälkeen tehdä suuri rekrykampanja, jotta saadan lisää porukkaa mukaan.

Meitä on siis kaksi kuoronjohtajaa, syystä että olemme yhdessä päättäneet ja haluneet ryhtyä hommaan. Ja olemme erittäin läheisiä ystäviä jo 24 vuoden ajalta. Toinen aloittaa lauseen ja toinen jatkaa, kumpikaan ei arvostele toista, paitsi päin naamaa. Toisella on kuorotausta, toisella orkesteritausta, kummallakaan ei balettitaustaa, ehe. Ja lukuisat ovat ne illat ja yöt, jotka olemme yhdessä riekkuneet. Ai että. Ja lapsetkin tehty miltei päivälleen samaan aikaan. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi olla vetämättä yhdessä kuoroa.

Ja laulamme samassa lauluyhtyeessä. Laulaminen tuli minulle, huilistille, kuvioon mukaan aika myöhään, vasta parikymppisenä. Mutta ehdin silti suoritella ja opiskella kaikki mitä musaopistossa voi aiheesta oppia, ison ykkösen laulusta tein 7. kuulla raskaana. Mahtoi muuten olla näky.
Lauluyhtyeemme voi hyvin, valmistaudumme parhaillaan joulukonserttiin. Täytyis kai alkaa oikeasti opetella sanoja. 3 viikkoa enää. Tsiisus, 3 viikkoa!!

Eilen laulajia katsellessani ja kuunnellessani totesin taas kerran, kuinka laulaja laittaa itsensä niin alttiiksi. Ei ole instrumenttia, jonka taa paeta, laulaja on aivan paljaana ihmisten edessä. Toiset osaavat sen, toiset eivät. Kaikenlaista myötähäpeää tuli eilen tunnettua, mutta myös valtaisaa ihastusta siitä, kuinka joku osaa olla levollisesti oma itsensä, eikä esitä tai yritä liikaa.

Ja minullakin oli treffini mr Steinwayn kanssa... Mikään pianisti en todellakaan ole, mutta ihana oli säestää ja soittaa kauniisti ja virheettä.

Omat lapset eivät ole niin musiikki-intoutuneita kuin minä. Boheemikeiju on äärettömän musikaalinen, mutta kynttilä on visusti vakan alla, kiitos lapsuuden pakkopianotuntien. Mutta jonakin päivänä se sieltä purskahtaa, sitten kun ei voi enää pidätellä. Olen löytänyt sävellyksiä nuottipapereilla, kuullut soittoa ja laulua silloin kun on luultu ettei kukaan kuule.... ihanaa, mykistävää.
Muhvi osaa soittaa rumpuja ja hengata mukana. Laulun lahjaa ei ole annettu, vaikka eilen illalla sohvalla kuultiinkin kuinka poikaa laulatti. -Ja meitä kahta nauratti.




torstai 8. marraskuuta 2012

Vauhdikasta

Viikko on ollut vauhtia täynnä. Cirque du soleilia, Rent-musikaalia, ystäviä ja ihmisiä. Lapset oman onnensa nojassa kotona.

Tänään kun sitten olisin ollut kotona, niin molemmat teinit lähtivät Nuorisoteatterin musikaalia katsomaan. Ja mä täällä yksin kökötän. Tosin en kauaa, sillä laitoin tekstarin sille baarissa nähdylle säihkysilmälle. Kohta tulee auto pihaan ja lähdetään teinitreffeille, kihihi.
Viikonloppuna on vuorossa sitten viralliset elokuviin ja syömään -treffit. Ja siitä viime viikonlopun varaslähdöstä mä en sano mitään...

Että ihan hyvin taas menee. En analysoi yhtään mitään, en todellakaan. Tosin välttelen julkisia paikkoja, sillä tämä jos mikä on pikkukaupungissa mehevä juoru; se edellinen ei ollut mitään. Mutta hahhah, osataan täällä piilosta leikkiä ja ainahan on olemassa naapurikaupungit!

Suuria tunteita, -taas.




torstai 1. marraskuuta 2012

Suuri puhdistus

IKJ haki tänään tavaransa täältä. Vihdoin.

Melkein neljä kuukautta olen niitä täällä katsellut ja sietänyt samalla tätä sietämätöntä keskeneräisyyttä. Sehän on tunnetusti huonoin puoleni, se keskeneräisyydensietämättömyys.

No, nyt ne tavarat on poissa, talossa on taas enemmän tilaa ja energiaa.
Pienen käytännön pilan oli mies joukkoineen tainnut tehdä: kellarikerroksesta oli ilmestynyt eräs helvetin painava vanha matkalaukku sisältöineen yläkerran vinttiin. Vähän niinku vittuilua, sanon mä. Asetun yläpuolelle, enkä aio reagoida mitenkään. Ja hei, varmaan vituttaa, kun... -en viitsi jatkaa tätä lausetta.

Tähän puhdistuspäivään toi lisävivahteensa myös ihastuksen varoitustekstarit... Huuuuuu, hänellä on siis yybermustasukkainen exä, joka on saanut vihiä minusta. Jessus sentään mikä tuuri, että juuri muutama päivä sitten tämäkin pieni tarina tuli päätökseensä.

Suuria tunteita ja täysillä, sanoi ystäväni Kaisa. Niin sitä pitää, ja katsotaan mitä tuleman pitää. Jännää jännää, kun ei yhtään tiedä mitä kaikkea taas on luvassa.

Ja mä kun luulin, että keski-iässä elämä olisi rauhallista, tasapainoista, seesteistä ja tylsää. Ei oo.



Mun koti.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...