lauantai 10. marraskuuta 2012

Musiikista

Musiikki on iso osa elämääni. Niin iso, etten sitä enää osaa edes ajatella.

Eilen olin lapsikuoroni kanssa keikalla. Musiikkiopistolla oli laulajien musikaali-ilta ja me kuoromme kanssa mukana.
Lapsikuorolla on ollut vähän vaikea ja vaisu syksy, mukana monta uutta laulajaa, jotka eivät ole taitotasoltaan ihan sitä mitä pitäisi. Ja sehän vetää homman hankalaksi. Mutta minä ja kuoronjohtajakaverini olemme sitkeästi jaksaneet vetää rekeä perässämme. Nyt täytyy kyllä joulun jälkeen tehdä suuri rekrykampanja, jotta saadan lisää porukkaa mukaan.

Meitä on siis kaksi kuoronjohtajaa, syystä että olemme yhdessä päättäneet ja haluneet ryhtyä hommaan. Ja olemme erittäin läheisiä ystäviä jo 24 vuoden ajalta. Toinen aloittaa lauseen ja toinen jatkaa, kumpikaan ei arvostele toista, paitsi päin naamaa. Toisella on kuorotausta, toisella orkesteritausta, kummallakaan ei balettitaustaa, ehe. Ja lukuisat ovat ne illat ja yöt, jotka olemme yhdessä riekkuneet. Ai että. Ja lapsetkin tehty miltei päivälleen samaan aikaan. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi olla vetämättä yhdessä kuoroa.

Ja laulamme samassa lauluyhtyeessä. Laulaminen tuli minulle, huilistille, kuvioon mukaan aika myöhään, vasta parikymppisenä. Mutta ehdin silti suoritella ja opiskella kaikki mitä musaopistossa voi aiheesta oppia, ison ykkösen laulusta tein 7. kuulla raskaana. Mahtoi muuten olla näky.
Lauluyhtyeemme voi hyvin, valmistaudumme parhaillaan joulukonserttiin. Täytyis kai alkaa oikeasti opetella sanoja. 3 viikkoa enää. Tsiisus, 3 viikkoa!!

Eilen laulajia katsellessani ja kuunnellessani totesin taas kerran, kuinka laulaja laittaa itsensä niin alttiiksi. Ei ole instrumenttia, jonka taa paeta, laulaja on aivan paljaana ihmisten edessä. Toiset osaavat sen, toiset eivät. Kaikenlaista myötähäpeää tuli eilen tunnettua, mutta myös valtaisaa ihastusta siitä, kuinka joku osaa olla levollisesti oma itsensä, eikä esitä tai yritä liikaa.

Ja minullakin oli treffini mr Steinwayn kanssa... Mikään pianisti en todellakaan ole, mutta ihana oli säestää ja soittaa kauniisti ja virheettä.

Omat lapset eivät ole niin musiikki-intoutuneita kuin minä. Boheemikeiju on äärettömän musikaalinen, mutta kynttilä on visusti vakan alla, kiitos lapsuuden pakkopianotuntien. Mutta jonakin päivänä se sieltä purskahtaa, sitten kun ei voi enää pidätellä. Olen löytänyt sävellyksiä nuottipapereilla, kuullut soittoa ja laulua silloin kun on luultu ettei kukaan kuule.... ihanaa, mykistävää.
Muhvi osaa soittaa rumpuja ja hengata mukana. Laulun lahjaa ei ole annettu, vaikka eilen illalla sohvalla kuultiinkin kuinka poikaa laulatti. -Ja meitä kahta nauratti.




Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...