sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Vuoden odotetuin juhla...

... on ohi.
Lauluyhtyeemme joulukonsertti pikkujouluineen on onnellisesti ohi. Olo on väsynyt, uupunut, mutta hyvänmielinen.

Ellei sitten anna pienelle haikeudelle sijaa.

Viikonlopun suunnitelmat meni niinkuin piti, mutta ehkä Silmänilon kanssa kaikki ei sujunut ihan niin hyvin kuin olin odottanut. (Unohdin vanhan neuvon: älä oleta, älä odota.)
Kauhean karulta tuntui, kun hän sanoi tänä aamuna, ettei oikein osaa olla kanssani vielä. Hän on kuulemma vähän varautunut koko ajan, mutta että ajan kanssa kaikki asettuu. Ai kun se tuntui ikävältä. Eikä tietenkään syytä mistä moinen mahtaa johtua.

Taas kummittelee mielessä entisenmiehen sanat: "Sä oot liikaa kaikkea." Entäs jos mä oon, entäs jos kukaan ei oikein jaksa mun kaikkea. Aijaijai. Kun voisi levollisena olla oma itsensä ihan koko ajan, ja tietäisi ettei siinä ole yhtään liikaa mitään.

Näistä sanoistaan huolimatta meillä oli suloista. Takkahuoneeseen menevät raput on korjattu, hirveä homma olikin löytää ihminen, joka ne oikeesti korjaa. Silmänilo sen teki. Nyt hän on tekemässä äidilleen lumitöitä, kuskaamassa lapsiaan paikasta toiseen ja rehkimässä salilla. Tekeväinen mies.

En tiedä ollaanko me vai eikö olla. Ehkä tätä voisi kutsua tapailuksi. Hapuiluksi.

Mutta voi että kuinka mulla on sitä ikävä. Ihan sattuu.



Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...