sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Varo mitä toivot

Lupaus vuodelle 2014: olen läsnä just siellä missä olen ja niiden kanssa joiden seurassa just sillä hetkellä olen.

Viiden vuoden päästä vuonna 2019 toivon, että:

- lapset ovat löytäneet opiskelupaikat ja omat pesät
- talo on myyty ja rahat sijoitettu viisaasti
- olen hyvinvoiva ja terve
- pidän työstäni, on se sitten sama tai vaihtunut
- minulla on rakas (herra Siili) vierelläni
- minulla on rakkaan (herra Siilin) kanssa yhteinen koti

Jos minulla on onnea, taitoa ja viisautta, pystymme herra Siilin kanssa rakentamaan yhteisen tulevaisuuden. Vielä en siitä uskalla unelmoida, mutta se tulee pitämään sisällään kaikkea.... Iso talo maalla, jonne kaikki kuusi tarvittaessa mahtuu, pieni asunto kaupungissa, jonne me kaksi mahdumme. Matkoja lähelle ja kauas, kaksin ja isolla joukolla.
Ja mikäli joululahjoista voi jotain päätellä, niin shampanjaa ja pitsejä ja parfyymiä ei minulta tule puuttumaan.

Jätä se, sanoi sisko kun kuuli kaiken tämän. Hehe.


Viikko lomasta takana, viikko edessä. Pitkä ja ihana loman tuntu. Olen tavannut uusia ihmisiä, tuonut uuden ihmisen vanhaan elämääni. Ja voi kuinka minulla on vertailupohjaa: välielämäni muinaisen IKJ:n kanssa oli alituista epävarmuutta ja vuoristorataa, uskomuksia ja epäilyksiä. Nyt kun en voi välttyä vertaamasta tähän tilanteeseen, en voi kuin onnitella itseäni oikeista valinnoista. Ihan *tun oikeista valinnoista.

Ensi viikolla edessä uudenvuodenjuhlat perheystävien kanssa ja ihan ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka. Aloitetaan varovaisesti Tallinnasta, kaksi yötä hotellissa ja hyvää ruokaa, kauniisti pukeutumista (molemmat pidämme siitä), doublesize bed, shopping and champagne.
Hiihtolomalla lähtenemme jo hieman pidemmälle. (Palautan pullot jne.. rahoittaakseni tämän.)

Taidan olla itsellenikin hieman kateellinen.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Saaristolaisleipä

Liinan alla kohoaa kaksi leipää, jotka kohta menevät uuniin.

http://www.gloria.fi/artikkeli/ruoka/reseptit/saaristolaisleipa

Tee sinäkin!


Hetkiä

Mennyttä vuorokautta:

Ajan autolla, Samuli laulaa lämpimästi. Kaunis paljas maisema ja tietenkin kyyneleet.

Lämmin halaus, ihana kun tulit. Suudelmia. Olen odottanut sinua.

Uusia ihmisiä kahvipöytien ääressä. Sanaton hämmästys, mistä se tuollaisen naisen on löytänyt. Välitöntä raportointia lähdettyämme.

Pipareita minun muoteillani, vieraahkossa keittiössä, uusien lasten kanssa.

Hiero minuakin, leikitään matkijaa, mennään värileikkiä, tuu kattoon kun mä skuuttaan autotallissa.

Yöllä lämmintä, suloista, pehmeää. Yhteinen herääminen keskellä kaikkea. Niin paljon lämpöä ja läheisyyttä ettei voi käsittää.

Rallimukista kahvia, järvimaisemaa, välillä aurinkoa, välillä sadetta. Mies pesee minun autoni, kauneinta ikinä.

Adalmiinan helmi ääneenluettuna, niinkuin mummuni aikoinaan luki minulle. Pieni tyttö kuuntelee hievahtamatta koko sadun.

Nyt taas täällä kotona. Mitä tekisin. Taidan leipoa saaristolaisleipiä, Muhvi kun niistä niin paljon tykkää.
Ja huomenna kasaan joulupatjan odottamaan kotiin tulijoita.

Niin paljon kaikkea.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Käännetty televisio

Istun olkkarin puolella, ruokapöydässä. Edessä viinipullo, noutoateria intialaisesta, kynttilät ja tännepäin käännetty televisio. Katson telkkaa, syön ja juon.

Ja jumalaisen kaunis joulukuusikin on tuossa luoteen suunnassa. Ehdittiin se lasten kanssa koristella ennenkuin he lähtivät.

Lähtivät.

Voi luoja miten väärältä se tuntui. Olen melko varma, että Keijukin nieleskeli. Oli sen verran tyly ja vihainen ja nopea lähtö. Muhvilla oli toisessa kädessä iso kassi, toisessa kanit ja naamallaan moottorisahauskypärä, että siinä ei tavallaan ehditty tunteita koodata kun halattiin.

Katsoin ikkunasta kun entinenmies ja nykyinenvaimo hakivat lapset. Päätin, että en itke. Juu, päätös kesti nanosekunnin. Sieltähän se tuli tsunamin lailla, tyrskyitku. Kapina kaikkea kohtaan; sitä kohtaan, että joulu ei ole enää joulu.

Ei se onneksi kauaa kestänyt. Laitoin herra Siilille viestin, että itkettää. Hän antoi 20 minuuttia itkuaikaa ja soitti sitten niitä näitä ja piristi mut raiteilleni. Tietäen kyllä, että hänen lastensa äiti varmaan itkee myös. Tai mistä minä tiedän itkeekö. Paitsi että tiedän, että hyvin monessa eroperheessä on ontto olo jouluisin.

Noh, lisää viiniä? Kiitos kyllä.

Siililään (kiitos Pohdiskelija nimestä) en mene tänään vielä. Huomenna sitten. Tänään piti mennä ystäväni kanssa syömään, mutta hänelle tuli este. (Ne taiteilijat..) Nyt sitten viihdytän itseäni yllämainituin keinoin. Päiväunetkin nukuin. Lomaluksusta.

Jouluaattona paistan kinkkua seuraavana päivänä syötäväksi. Aattoiltana ajan taas herra Siilin luo, siis myöhäisiltana. Konsultointien jälkeen olen päätynyt siihen, että ei vielä sukujoulupöytää. Viisas valinta varmaan. Huomenna lähden kyllä kummipoikasynttäreille aveciksi, sellaiset juhlat kuuluu jo asiaan.

Joulupäivän iltana täällä kotona kokoontuu meidän kolmikko, avaa paketit ja syö kinkkua, kylmäsavulohileipiä ja hodareita -toiveruokaa jokaiselle.

Hyvää joulua Sinulle, tee siitä ikimuistoinen. Tai ole tekemättä, jos siltä tuntuu.



sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Juhlaviikot ohi

Viimeiset järjestetyt pikkujoulut ohi. Huh. Aika rankkaa tämä kaamosajan juhlinta.

Nyt voikin sitten alkaa orientoitua viimeiseen "leppoisaan" työviikkoon, jonka jälkeen on ansaittu kahden viikon ja kolmen päivän loma. Pidän loput palveluaikavapaapäivät normaalin loman lisäksi, joten seuraavan kerran hommiin loppiaisen jälkeen.
Siis viimeisen työviikon jälkeen, joka sisältää yhden lapsikuoron konsertin, kolme eri joulujuhlaa ja kolmet emännöitävät joulukahvit….ihan sen perusviikon lisäksi. Olis jo lauantai.

Ja ikävä on sietämätön. Herra Siili oli kanssani viikonlopun riennoissa, pari tuntia sitten lähti kotiin ja minä olen levoton ja haukon happea. Lähtönsä jättää aina ison tyhjän tilan. Sen täyttyminen ottaa aikansa.

Joulunvietto sujuu näillä näkymin siten, että aattoiltana ajelen herra Siilin luo. Aattopäivän ohjelmoin joulukirkolla, joulukävelyllä, jouluelokuvilla, jollain joulusyömisellä. Outoa, mutta mielenkiintoista. Aikuisen naisen joulu.

Joulukuusi hankitaan jo ensi viikolla. Koristellaan hyvissä ajoin ja lahjat sen juurella saavat odottaa joulupäivän iltaa, jolloin mun joululapset tulee kotiin.

Hyvää joulun odotusta Sinulle.

http://www.youtube.com/watch?v=lkN5M-nJx6A


tiistai 10. joulukuuta 2013

Mitä ihmettä jouluna?

Mitä mä teen jouluna? Minne mä menen? Missä mun kuuluisi olla?

Lapset lähtevät isälleen. Ja kuten kerrottua, tulevat kotiin jo joulupäivän iltana, isällä kun on muuta menoa.

Tämä aiheuttaa sen, että minunkin tulisi olla kotona joulupäivänä. Eli mahdollinen joulunvietto siskon luona Savossa olisi aika lyhyt, takaisin pitäisi ajella het koht. Ja minähän olen just hyvä talviautoilija, ihan kovin mielelläni en satoja kilometrejä hurruuttele.
Eikä mua kiinnosta siellä olla, koska perhejoulusta puuttuisi mun tärkein, eli lapset.
(Ja plan B, eli junaliput veisi joulubudjetista aika suuren osan.)

Herra Siili on pyytänyt minut luokseen. En ole siihenkään valmis. Tai siis joo, herra Siilin kanssa milloin vaan missä vaan, sitähän mä haluan tässä joka sekunti joka solullani. Mutta herra Siilin lapset olen nähnyt vain kerran ja herra Siilin vanhempia en vielä ollenkaan. Ei silloin vietetä joulua luontevasti yhdessä. Kai. Vai?

Tai jos olisin yksikseni aluksi ja sitten hiipisin herra Siilin luo, kun siellä on joulu hiljentynyt (lapset nukkumassa). Leikkisin itsekseni kuusen ympärillä siihen asti.. Äääh. Ei.

Jos mä oisin sä, niin mäkin oisin mun kaa... Mitäs sä tekisit?

tiistai 3. joulukuuta 2013

Virstanpylväitä

No onhan tässä ollut, kaikkea.

Ensimmäinen yhteinen krapula. Kamala. Siis minun osaltani. Ei enää mitään peiteltävää, tai esittämisen mahdollisuutta. Krapulan aiheutti kyllä herra Siili, tai ainakin osittain...

Ensimmäinen suuttuminen. Vedin herneet nenään totaalisesti yhdestä pikkuisesta kaksitavuisesta kommentista. Tai siis jos osaisin suuttua, niin olisi ollut terveellistä pamauttaa kaikki kerralla ilmoille, mutta kun en osaa suuttua, vaan vaikenen, niin kärpäsestä tulikin härkänen.
Mutta jotain olen oppinut, sain suuni auki aamulla... Ja asia selvitettiin. Hm, ihmeellistä, kai tässä ihmisellä on jotain oppimismahdollisuuksia vielä.

Muuten yhteiselo, tai siis yhdessäolohetket paranevat vaan. Joko sitä uskaltaisi uskoa, että tässä on mahdollisuuksia pidempäänkin juttuun. On minusta kyllä ehkä turhaan muovautunut skeptikko ja kyynikko. Tai no, ei ole kyllä turhaan, tielle on osunut muutamia haasteita. Joten ehkä on hyvä olla varuillaan.

Mutta ah, on se komea ja hyvännäköinen ja ihana.

Töissä kaamossynkkyys saa henkilöt aktivoitumaan. Puhelin soi ja sähköposti laulaa. Virkamies vastaa.

Muhvi ja Keiju kahlaavat kouluvelvollisuuksia läpi, minä äitipäivystän sohvalla, vaikka mieli tekisi lähteä Siilin luo vaikka asumaan. Saattaa olla, että perilliset huomaavat epäläsnäoloni.

Tänään on just neljä vuotta siitä, kun entinenmies ilmoitti lopettavansa avioliittomme. Fiilikset oli sinä aamuna aika erit kuin nyt. Nyt ilmassa on ainaisen vastuun lisäksi keveyttä, toivoa, iloa ja rakkautta. Silloin taisi olla jotain muuta. Huh.

Entisenmiehen meriitit kasvavat taas: olen pitkin syksyä kysynyt joululoma-aikatauluja häneltä. En ole saanut vastausta. Nyt kuulin Keijulta, että lapset tulevatkin minun luokseni takaisin jo 25.12., koska entinenmies ja nykyinenvaimo lähtevät Lappiin, kaksin. Eli minulla ei olekaan mitään mahdollisuutta viettää lapsivapaata lomaa. Noh, eihän minulta tarvitse kysyä, eihän minua ole olemassakaan. -Sitähän hän taitaa toivoa. Harmi, että vielä täällä henki pihisee.

Mutta joo, kaikki hyvin. Ihanaa, että tätä minulta jo eräs blogilukija kysyi.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Ajankulua

Miten aika menee näin vauhdilla?
Aamulla vessan kalenterista piti oikein kaksi kertaa katsoa, että onko nyt todella muka marraskuun kahdeksastoista päivä?!? Vastahan tämä kuu alkoi. Siinä samassa skannasin, että olen unohtanut yhden kummipojan nimipäivät (anteeksi Topias) ja toisen syntymäpäivät (anteeksi Oliver).

Ei mitään selityksiä.

Kai tässä täytyy skarpata ja carpeta diemiin.
Toisaalta, onhan se hienoa, että elän niin täydessä imussa tätä omaa elämää, etten enää ehdi tai halua tuijotella kalenteria ja miettiä syntyjä syviä, huokailla ja toive-elää.

Keittiön kalenteri sentään kertoi ajoissa, että huomenna pitää mennä Muhvin kanssa sovittamaan frakkia vanhojen päivää varten.

Miten aika menee näin vauhdilla?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Prinsessat ei syö siemeniä...

...sanoi herra Siili kuoriessaan minulle päärynää ja poistaessaan tarkasti kaikki siemenet.

Juu. Minäkin tukehdun tuohon siirappiin. Mutta kuulkaa kun se on totta, täyttä asiaa kuluneesta viikonlopustani.
Mies sen kun paranee.

Ja kotiinpaluun vaikeus on tämä haikeus. Vaikka en mä kyllä oikeastaan haluakaan koko aikaa olla yhdessä. Mutta nämä siirtymät todellisuudesta toiseen ovat vaikeita; ihan niinkuin ne ovat vaikeita kahden kodin väliä kulkeville lapsillekin. Kahden kodin väliä kulkevat aikuiset ovat ihan yhtä pihalla.

Niinkuin mä nyt.

Seksistäkin tekis mieli kirjoittaa vaikka kirja. Mutta tyydyn toteamaan, että kyllä prinsessat saattaa tehdä kaikenlaista, prinssin kanssa.

On siinä miehessä huonojakin puolia, monta. Ainakin viis.

(Sivuttiin tulevaisuutta: Tulevaisuudessakin on kaksi kotia: maalaiskartano ja kaupunkiasunto. Kaupunkiasunnon sijaintia ei ole vielä tiedossa, vaihtoehtoja monia.
Tulevaisuuteen liittyy myös tuleva joulu: kutsui minut luokseen. Sanoin, etten tule. En osaisi olla, eivätkä hekään vielä.)

Tekis mieli kelata kaikkea eteenpäin. Tosin tiedän, ettei mulle sitten enää varmaan päärynöitä kuorita. Nautitaan ny.










maanantai 11. marraskuuta 2013

Paljon kaikkea

Huom, ei liikaa kaikkea, vain paljon kaikkea.

Viikonloppuna sisko perheineen kylässä. Oli ihanaa, lauantaina katsottiin seitsemisteen sohvalla ja ilmapatjalla löhöten Uunoa. Ehkä hienointa ikinä. Familyvierailu piti sisällään myös teatteria, kokkausta, hengailua, naurua, perhehuumoria ja vitsailua. Ja kukaan ei karannut minnekään, ei edes rengasvesa.

Perjantaina näin myös herra Siilin lapset. Se haastavampi tapaus ei ollutkaan niin haastava, vaan taisin vetäistä oikeasta narusta. Neiti kuusvee ei halunnut kerrottavan, että mitä hän oli sanonut isälleen, kun kuuli että täti tulee kylään ja jää yökyläänkin. (No tietenkin se oli sanonut, että onko sen pakko jäädä yöksi.) Mutta tästä ei siis enempää puhuttu, sillä "ei kaikkea tarvitse toistaa".
Se toinen lapsi ei sitten kyllä ihan heti tätiä hyväksynyt, vaan tuli kipeäksi. "Kipeäksi" ja vaati paljon huomiota ja hoivaa isältään. Taisi olla miesflunssaa, tai sitten älä-tuo-tota-tänne-meidän-kotiin-enää-ikinä -flunssaa.

Huoh.

Sunnuntai-iltana oli jo sitten pakko taas nähdä, eli herra Siili tuli yöksi. Ja mun teinien ilmeistä saattoi päätellä paljonkin, kun me jo ysiltä lähdettiin yläkertaan nukkumaan. "Nukkumaan".

Huoh.

Olis jo ensi viikonloppu, ihan ilman kenenkään lapsia.

Ai niin. Laitoin facebookiin että parisuhteessa. Koska teki mieli tehdä niin ja koska se tuntuu niin hyvältä.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Muhvia ahistaa

Kyllä se on kamalaa seurattavaa, tuo suorittajalapsen stressi.
Ahdistus tekemättömistä töistä, tulevista vaatimuksista, menneistä murheista on aivan fyysistä. Lapsi huokailee, haukkoo henkeään, vaeltaa, kiukkuaa.

Se valtavan pitkä fysiikka on valtavan vaikeaa. Ja äidinkielen retoriikkatehtävä oli minustakin aivan syvältä. Ja huominen väittelytunti joukkoliikenteen maksuttomuudesta aiheuttaa paniikkia. Ja puhelinkin on jo kolmatta kuukautta huollossa. Eikä ehdi tehdä mitään muuta kuin koulua. Ja murehtia.

Pakotin pojan kanssani ulos. Raahusti perässäni kumpparit jalassa. Kymmenen minuutin lenkki ei tehnyt ainakaan huonoa. Sitten katsottiin YouTubesta hyvä animaatio stressinhallinnasta. Ja haukuttiin kilpaa retoriikkatehtävä.

Sitten äiti leipaisi pellillisen peltisämpylää.

Äiti on muuten tänään ollut täynnä virtaa. Kuntosali, viikon ruokaostokset, stressivalmennus, siivous, leipominen, tsuppidui, tuosta vaan.

Olisikohan kivalla viikonlopulla osuutensa tässä hyvässä muudissa?

Ja mitä tekee tällä välin Keiju? Liihottelee kepeästi laulellen, hoitaa hommat hilpeästi tuosta vaan. Eikä ainakaan stressaa. -Ja sekös Muhvia ketuttaa.

(Keiju pitää ruotsalaisuuden päivänä koulun päivänavauksen, luonnollisesti ruotsiksi. Ja on kaverinsa kanssa jostain löytänyt ihka elävän suomenruotsalaisen oikein näytille kouluun. Alun muutama lause ihan itse puhuttuna open mieliksi ja lopun hoitaa kuulemma se suomenruotsalainen. Mycket kreativ, tycker jag.)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ihan tsoots kluunin näköinen

Nyt se on ohi, ensimmäinen julkinen yhteisnäyttäytyminen. En valinnut mitenkään helppoa tietä, vaan marssitin nuorikkoni keskelle 200-henkistä teatteriyleisöä. Ja minä tunsin melkein ne kaikki ja herra Siili ei ketään. Kättele siinä sitten kymmeniä miehiä, halaile saman verran naisia, yritä muistaa nimiä, hymyile, yritä kuulla melun yli ja jos et kuule, älä näytä silti tyhmältä.

Mutta hyvin se meni. Ihan ysin arvoisesti.

Ja kuulemma me näytimme hyvältä ja kuulemma Siilin kädenpuristus oli ihana ja Oi kuinka hän on komea, mistä sä oot ton löytänyt ja ihana paita, saako sitä silittää. (Tää oli ehkä paras :))
Ja olin olettanut, että hän ehkä haluaa aikaisin pois tuolta egoistinarsistinäyttelijöiden itseriittoisuusbileistä, mutta ei, me viihdyimme pikkutunneille asti. Ihanaa.

Ja nyt on sunnuntai-ilta ja kiukkuiset teinit tulivat juuri kotiin. Tiedä sitten mikä heitä riivaa, varmaan pidetty nälässä raukkoja.
Nyt mun pitäis osata auttaa pitkän matikan ja valtavan pitkän fysiikan läksyissä. En kuulkaa osaa. Mutta henkistä tukea tarjolla tietenkin ja tottakai. Äitiyspäivystys alkakoon.

torstai 31. lokakuuta 2013

Metrin päästä

"Mä en oo muuten koko aikana varmaan nähnyt sua metriä kauempaa", sanoi herra Siili toissailtana.
Aika kivasti sanottu, varsinkin kun se on totta.

Läheistä on ollut ja on edelleen. Ihanaa. Kuumottavaa.
Muhvi ja Keijukin ovat hänet nyt tavanneet. Ei sen suurempaa tunnereaktiota tai ilotulitusta havaittavissa, mutta ei ehkä myöskään aivan totaalityrmäystä. Kysyin Keijulta mitä hän oli miehestä mieltä, niin vastaus oli "iha perus". Ja suomi-keiju-suomi -sanakirjan mukaan se on jo vuolas kehu.
Niinkuin myös se, että toisella näkemisellä Keiju jopa puhui meille. Huuu.

Mutta pakkohan  se on myöntää, että jos menneisyyden tapahtumat otetaan huomioon, niin tämä tutustuminen ei ole helppoa. Metsään mentiin IKJ:n kanssa ja lujaa. Onneksi päästiin sieltä pois.

Lauantaina olisi ensimmäinen julkinen näyttäytyminen. Teatterin ensi-ilta, tuttuja paljon ja päällä parhaat. Ihanaa, kamalaa, jännittävää.
Mutta on se komea ja hyvännäköinen, ah. Ja tämä tietenkin on ihmissuhteissa se tärkein perusta.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Happiviikset

Mulla on happiviikset tissien välissä, odottamassa tulevaa kiihkeää yötä.
Lisäksi tissieni päällä on kone, jossa on paljon piuhoja. Vasemmassa keskarissani on anturi, josta lähtee piuha siihen koneeseen. Lisäksi yöpöydälläni on kynä ja paperia, jotta voin kirjata kaiken sen kiihkeän mitä tulevana yönä tapahtuu.

Tunnen itseni kuolevaiseksi. Ja mainitsemisen arvoista on myös se, että olen kuolevainen, jolla ei ole sairaalan kirjoissa lähiomaista, entisenmiehen tiedot poistettiin sieltä tänään. -Laitetaanko joku muu tilalle? -Ei laiteta. No fiilishän oli sitten sitä myötä selvä...

Jos tämä helvetinkone nyt ensi yönä anturoi minulle jonkinsortin hengityshäiriöitä, eli uniapneaa, niin siihen kuulemma auttaa sellainen toinen helvetinkone, ylipainelaite. Ja voi v*ttu, mähän en mitään moottoroitua naisellisuudentappajaa ryhdy käyttämään. Tässä on kuulkaa uusi ihmissuhde rakennettavana, mieluummin tukehdun nuorena ja seksikkäänä kuin moottoroin keinotekoisia kiihkeitä öitä lisää.

Ei. Menen ostamaan nenäteippiä, suusuihketta, purentakiskoa, varaan ajan nielu- ja kitarisaleikkaukseen, pienennän kieleni, laihdutan, lopetan viinanjuonnin ja nukkumisen.

Ja olen aivan sairaan kiitollinen siitä, että herra Siilillä on mitä parhaat unenlahjat.

Ja siitä, että se just soitti ja sanoi että tykkää musta.

Hyvää yötä meille kaikille.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Ikinä koskaan milloinkaan

On muuten ollut pitkän tuntuinen loma. Aivan valtavan pitkä.
Tein itselleni lomalukujärjestyksen, jota olen noudattanut kiltisti. Joka päivälle jotain, mikä on vienyt minut moniin tapahtumiin ja aktiviteetteihin.

Eilen oltiin Keijun kanssa Ikeassa, sijoitettiin tulevia veronpalautuksia olohuoneen piristämiseen. Keijun esteettinen näkemys sai hankkimaan kulunutta valkoista olevan tv-tason. Voi kun Muhvi tulisi pian kotiin ja insinöörin toimeliaisuudellaan kokoisi sen tuosta vaan.
Eli vuonna 1993 häälahjarahoilla hankittu pyökinvärinen hirvitys tv-tasoksi saa lähteä. Ei tule ikävä. Vai pitäisiköhän kysyä mahtaako entinenmies haluta sen, hän kun tykkää kaikesta vanhasta ja käytetystä. (Vrt. uusivaimo.)

Lukkari loppuu tälle päivälle. Taidan mennä käymään töissä.

Tai sitten lukea viikon aikana tulleita tekstareita...
Herra Siilin kanssa on sovittu, että ikinä koskaan milloinkaan ei olla näin kauaa erossa.
Ja hän oli siellä huolissaan etten vain aja kesärenkailla aamuisin, kun säätiedot täällä näytti pakkasta ja talvea... Ehkä kauneinta ikinä.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Inanaa

Onhan tässä hyvätkin puolensa, lomassa ja kaipuussa.

Puhelin on täynnä mitä romanttisimpia viestejä, sillä se kaukanaolevakin taitaa ikävöidä... Uuuuh jeaahh.
Ja olen ollut ahkera pihatyöläinen, harava ja ruohonleikkuri on laulanut.. Ja tänään vaihdoin kiukaankivet (on muuten homma, jossa pitäisi olla pitkäkätinen, laiha ja vahva. No en ole niistä mitään, mutta vaihdoin silti. Kaikki lihakset on siitä kurottelusta huomenna aikas kipeät, voin kertoa.)

Ja pidän päivähiprakasta. Tsih.
Ja kohta lähden illalliselle Heidenrösleinin kanssa. Tilipäivä molemmilla, niin elämme sen mukaan. Pitäisiköhän kirjoittaa elämyksestä oikein ravintola-arvostelu. Ehkäpä.

Hauskaa tiistaita teillekin. Tämä on ollut oikein mukava sellainen.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Matkaruno

Olin eilen taidetapahtumassa, josta sai lähtiäisiksi mukaan matkarunon. Sellaisen narulla käärityn paperirullan.

Avasin runoni äsken, aivan varmana siitä, että siinä on universumia vahvempi viesti. Kas näin se kuuluu:

"Nyt sinä olet minulle sinertävä kaukoranta,
sinä olet minulle Mallorca, Bahamasaaret.
Sinä olet ammattini, omat palkkatuloni,
uraputkeni, pistemääräni, seurapiirini, kulttuurini.
Pianonsoittoni, konserttini.
Kaikkea sitä olet minulle, mitä nyt en saa,
ja minä olen onnellinen sitä kaikkea vailla,
sen kaiken kanssa, sillä sinä olet kaikki."

En tiedä kenen runo. Mutta viesti on selvä, eikö..?

Vietän syyslomaa ja odotan vain koska tämä loppuisi. Kaikki on jossain ja kukaan ei ole missään. Lapset isällään, Herra Siili lastensa kanssa Bahamasaarilla tai jossain vastaavassa paikassa, perheystävät perheidensä kanssa, muut ystävät jossain.

On vain minä ja haravoitavat lehdet. Ja isä ja äiti, joita menen kyllä moikkaamaan myöhemmin tällä viikolla.

Mutta ehkäpä tänään laittaudun nätiksi ja lähden I love me -messuille. Sillä tottahan toki pidän itsestäni.

Herra Siilin kanssa meille tulee olosuhteiden pakosta yli kaksi viikkoa näkemättömyyttä. Tarkemmin sanottuna 16 päivää, eli 384 tuntia tai 23040 minuuttia. Se on aika pitkä aika näin varhaisessa kehitysvaiheessa olevalle ihmissuhteelle.
Ja sitä kihelmöintiä aiheuttavaa pitkän tauon jälkeistä näkemistä viivästyttää vielä se, että mun on mentävä sovitusti astmalääkäriin saamaan juuri siksi yöksi, jolloin me voitaisiin nähdä, niin joku helevatan hengitysanturi, joka tutkii uneni laatua ja happeni kulkua... Saattaisi tutkimustulokset vähän vääristyä, jos anturiyön viettäisin herra Siilin piikkien läheisyydessä. (Luultavasti häntä kaduttaa että tulikin valittua tällainen astmaattinen vanhempi nainen.)

Lähdenkin tästä etsimään rollaattoriani, kun niin ottaa henkeen tämä kaikki.



lauantai 5. lokakuuta 2013

Luotsivene

http://www.nelonen.fi/ohjelmat/vain-elamaa/1265691-jakso-1-juha-tapion-luotsivene-suuntaa-suoraan-kuulijan-sydameen

Uijui.
Osui ja upposi tuo Luotsivene. Varsinkin kun sitä kuunteli ja katseli toisen sylissä ja koodasi sanoja vain ja ainoastaan omista lähtökohdistaan. Niinhän me kaikki teemme.

Kuuntele.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Yökylään

Yökylään. Keskellä viikkoa. Aamulla töihin. 50km työmatkaa. Lapset keskenään kotona. Hälytysjoukot varmistettu tilanteiden varalta.

Olen seonnut. Ihanaa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Money talks

En lakkaa ihmettelemästä miten ihmeessä minä selviän talonpidosta, autosta, lasten kuluista ja yleensäkään kaikesta yhden ihmisen palkalla. Palkka on kyllä numeroina ihan kohtuullisen hyvä, mutta verotuksen jälkeen vankkaa suomalaista keskitasoa.

Hieman ylpeänäkin totean, että kai jotain osaan suunnitella, ennakoida, varautua, laskelmoida, jättää väliin, kun joka kuukausi rahat riittää. Loppukuusta täytyy kyllä jo laskinta käyttää, jotta tiedän suunnilleen paljonko teoriassa on rahaa per päivä. Se on itseasiassa varsin yksinkertainen ja hyvä keino tajuta missä mennään. Toinen hyvä keino on se, että pyrkii maksamaan kaikki laskut heti tilipäivänä. Ja suo itselleen oikeuden venyttää eräpäiviä seuraavaan tiliin asti tarvittaessa... Ja vielä tuli mieleen kolmas keino: pyytää kaikesta lasku kerran kuukaudessa: vakuutus, sähkö, vesi yms. Näin ei tule niitä joka toinen kuukausi kaiken tasapainon nyrjäyttäviä isoja laskuja.

Se mistä olen tinkinyt on omat vaateostokset. Se ei kyllä tarkoita sitä, että vaatteistani tingin, kekseliäisyys ja alelöytövainu on kehittynyt. Nytkin on päällä neulemekko 10e, Lindexillä tulee aleen aika nopeastikin uusia vaatteita, tämä viime viikolla minua odotteli siellä rekissä.
Uudet syksysaappaat löysin myös, Vagabondin konjakin väriset ihanuudet (kalliit 60e, puoleen hintaan alkuperäisestä, en voinut jättää kauppaan). Niiden kanssa mätsää täydellisesti HM:n alebleiseri, väri sama konjakki, materiaali sametti ja hinta 10e.

Lapsillekaan ei hankita mitä vaan, luulen, että heistäkin on tullut kovin alevainuisia. Hyvä juttu ja hyvännäköisissä rytkyissä hekin kulkevat.

Tietenkin voisin kaiken liikenevän laittaa tähän taloon, mutta niinkuin on todettu, että pidetään tätä nyt vain pystyssä, remontointi olisi jo aivan liikaa vaadittu.

Tässä kuussa on kyllä paljon ylimääräistä kulua: koulukuvat, nuorisoteatterin syksyn maksu, partion retkimaksuja, vanhojenpäiväristeilyn maksu, sitätätäjatota extraa. Täytyy kai käydä hätävaratilillä ja siirrellä jotain jonnekin, kunnes tilanne tasaantuu.

Ja se tasaantuu kummasti, kun veronpalautukset tulevat. Mikä on ihan mahtava juttu.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Omassa kotona

Heräilen. Oman lämpimän, kahisevan untuvapeiton alta.

Pari yötä olen viettänyt muualla ja murtanut myytin siitä, että kaksi ihmistä ei voisi nukkua yhdellä peitolla. Kyllä voi ja vielä oikein hyvin. Olen ollut väärässä, ei siitä tullut kinaa.
Tilanteita aiheutti se, että minun repimäni nuotionsytykkeet olivat vääränlaisia. Tai punaviinin juominen valkoisella nahkasohvalla sai toisen miltei paniikkiin. Ymmärrettävää, kai.

Ihania tilanteita oli luksusalusvaatekaupassa, yöllä heräillessä, luonnossa patikoidessa ja pussaillessa, porealtaassa kynttilöiden valossa, illan hämärtyessä, aikaisin nukkumaanmenemisessä, yhdessä heräämisessä, aamuisessa järvimaisemassa, kahvin juomisessa rallimukista (minulla on jo nimikkosellainen), asemalaiturilla hyvästejä suudellessa. -Olisi hän vienyt minut kotiin asti, mutta en antanut, se ei olisi ollut järkevää.

Kehityskelpoista.

Täällä toisessa todellisuudessa oltiin eilen Boheemikeijun kanssa kaksin kotona. Haravointia yhdessä (?!). Juteltiin, naurettiin ja sain vihdoin tietää osaako Keiju soittaa fur Elisen pianolla. Osaa se, oman ihastuttavan version <3
Tulevaisuuttakin pohdittiin, Keiju ei halua tavalliseen lukioon. Tämän tiesinkin, normiarki ei riitä hänelle, tarvitaan oma polku. Yli ysin oleva keskiarvo avaa kyllä tiet minne vaan, rohkeutta ja viisautta valintoihin löytynee myös.
Jos Keiju muuttaa pois kotoa jo ensi syksynä, meillä on täällä aika tyhjää... Joko laitetaan talo myyntiin? Kestäisikö Muhvi sen? Se olisi kyllä vain ja ainoastaan järkevää.

Pitäisiköhän lukea Austenin Järki ja tunteet. Sopisi tämänhetkiseen päänsisäiseen teemaan.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Keskittymiskykyinen ja kehityskelpoinen

Osaisinpa keskittyä. En enää nykyään osaa, mieli on levoton ja se näkyy esim. siinä, että elämäni ensimmäistä kertaa kolhaisin autoni, ihan oman pihaportin pylvääseen.

Eilen sain puhaltaa synttärikakusta neljäkymmentäneljä kynttilää. Kuvainnollisesti, mutta kuitenkin.
Syntymäpäivänäni minua hemmotteli eräs herra Siili. En edes kehtaa kertoa mitä kaikkea sain osakseni, mutta voi pojat; kyllä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä.

Juu, kyllä. Olemme tapailleet, viikonloppuna paljonkin. Nautin huomiosta ja huomaavaisuudesta ja kaikesta.
Vietin aikaa hänen kauniissa kodissaan viikonloppuna. Viihdyimme. (Vaatimattomuus kaunistaa, sanankäyttöni on aikas niukkaa nyt.)

Tunnistin kuitenkin sunnuntai-iltapäivänä sen levottomuuden, mikä tulee, kun alkaa tuntua että kyllähän sitä tästä jo voisi kotiin lähteä. Tulee se lähtijän levottomuus.

Taitaa olla päällänsä taas stressi, positiivinen sellainen. Mitähän tästä tulee... Yltiövarovaista toiseen tutustumista. Plussa- ja miinuslistojen tekemistä. Tekstareiden ja viestien odottelua. Oijoi ja voivoi.

Kehityskelpoinen tilanne kuitenkin. Erittäin kehityskelpoinen. Voitte huokaista hetken, nyt täällä on kaikki ihan ok :)

lauantai 14. syyskuuta 2013

Tunteellinen siili

Kävin eilen hierojalla. Hän sanoi, että parin viikon takainen rautapanssarini on höltynyt, olen rennompi. Sanoin, että myös päänsisäinen panssari on tainnut sulaa, kaikki on hieman iisimpää.

Ihminen kun on tämmöinen kokonaisuus, niin yksi solmu jossakin vaikuttaa niin moneen asiaan. Niin minullakin, tänä syksynä kaikki on ollut kovin tikkuista.
Sitä en kyllä osaa sanoa, että missä se pääsolmu on ollut. Luultavasti koko lankakerä ollut yhtä helkutin sotkuvyyhtiä.

Eilen oli hauska ilta, oltiin työporukan kanssa pelaamassa frisbeegolfia. Mukana myös tärkein työkaverini,  varareksi, joka on tän lukuvuoden virkavapaalla. Voi että kun tajusin, että töissä on takunnut sen takia, että luottopakki on poissa. Kimberly, mulla on sua ikävä joka ikinen päivä. Ainakin arkipäivä :) Oli ihana nähdä ja pelata universumin laadukkainta golfkierrosta :)

Nyt on silti kaikki helpompaa. On helpompi hengittää ja ajatella kirkkaammin.

Olisiko syy tässä:
Olen ollut kaksi kertaa treffeillä saman miehen kanssa. Ja huomenna menen kolmannen kerran. Ihanan vanhanaikaista!
Huomennakaan ei tapahdu sitä, mitä amerikkalaisissa elokuvissa tapahtuu kolmansilla treffeillä. Sen vuoro on ehkä ensi perjantaina. Ehkä.
(Railakkaalla työreissulla hankkimani lukuisat mustelmat alkavat vihdoin parantua, joten ehkä kehtaan perjantaina jo riisuutua. Ehkä.)

Treffikumppanini, herra Siili, on hurmaava. Fiksu, hyvännäköinen, hyväkäytöksinen, hauska, älykkö, kätevä, romanttinen, minuunihastunut ja insinööri. Kaksi viimeistä lasketaan suurimmiksi plussiksi. Eikä talo järven rannalla pahenna asiaa. Vihdoinkin olen tavannut jonkun normaalin, minun mittapuuni mukaan. (En silti luota mihinkään pätkääkään...)
Vielä ei olla päätetty kumman talo myydään.
Olis jo huomisilta ja romanttinen ravintolaillallinen. Kynttilöitä ja kaikkea.


Hymyilyttää. Koko ajan.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Normaalihko

Ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun tunnen itseni omaksi tavalliseksi normaaliksi itsekseni. Nokka tukossa, mutta siitä huolimatta olen tänään tosta vaan hoitanut kaikki ne asiat, jotka ovat roikkuneet monta viikkoa ärsyttämässä ihmistä.

Tänään on hoideltu auton huoltoa, vakuutusasioita, pankkikorttia. Tosta vaan, huomaamatta. Työaikana tietenkin, mutta tähän asti en ole saanut tartuttua noihin edes yöaikana.

Ah kiitos. Olikin jo aika tylsää olla joku muu.

Vielä kun tämä nuha katoaisi. Milläs kansanperinteen keinolla sitä karkotettiinkaan...? Hehhe, ilmankos onkin sitkeää lajia.

perjantai 30. elokuuta 2013

Kipeetä

Ja nyt mä oon kipee.
Tääkin vielä. Monta päivää jo ollut melkein, mutta nyt sitten joo. Huomasin sen viimeistään siitä, että äsken kaupassa ei tehnyt mieli karkkia. Täysin sairas, absolutamente.

Noh, otin konjakin ja tulin tänne untuvapeiton alle. Saisko vähän sääliä, kiitos. Hoivaa ja huolenpitoa en edes haikaile, niin ei tuu niin paha mieli, kun sitä ei kuitenkaan mistään saa.

Ai mainiota kuinka tää itsesäälissä piehtaroiminen on kivaa.

Taidan ruveta katsomaan jotain viihteellistä tuolta netflixistä. Ja lykkään yhä edelleen puhelua, jonka jossain mielenhäiriössä olen luvannut yhdelle ravihevoselle. Ei huvita. Sekään. Mikään.

***
Edit, n. kymmenen minuuttia myöhemmin. Soitin. Juu ei, mun loppuelämäni miehen kanssa ei puhuta ekassa puhelussa vanhenemisesta, unen tarpeesta, eläkeiän nostamisesta, työn raskaudesta. Huoh. HUOH. Miten ihmeessä mä pääsen tosta eroon... Kuinka voi kaivautua vielä syvemmälle tänne peittoihin, kuinka? En tuu täältä ennenkuin ulkonakin on niin pimeä, ettei nenäänsä pidemmälle nää. Marraskuuhun, moikka.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Mitä sulle kuuluu?

...kysyi kynsienlaittajani Salla tänään, kun istuin tuolissaan.

Mietin hetken ja vastasin että itseasiassa ihan paskaa.

Tyttönen hätkähti, varmaankaan kukaan tai siis ainakaan minä ikinä ennen en ollut vastannut noin.

Siinä mä sitten jäin miettimään silmät valvotun yön jälkeistä väsymystä hehkuen, että joo-o, aika raskasta on ollut.
Harvemmin sitä on kuukauden sisällä järkätty rippijuhlat ja kestetty se henkinen eksä-nyksä -hässäkkä, selvitty vesivahingosta ja putkimiehestä, etsitty uusi vuokralainen irtisanoutuneen tilalle, jouduttu keskelle sitä todellisuutta, että kuolema voi olla tässä ja nyt, aloitettu syyslukukausi, sekä oma että lasten, kärsitty hirveän vahvasti yksinäisyydestä (taas), ja hoidettu kaikki muut hommat siinä sivussa.

Ja samalla mä tajusin, että miksi töiden alku on tuntunut tavallista raskaammalta. Mähän oon ollut ihan poikki, ja samalla täydellisen epäskarppi vastaamaan haasteisiin.

Ja se, että joku oikeasti kuolee ja lähtee pois, ei kuulkaa ole ihan olankohautusjuttu. Eihän sille voi enää edes laittaa tekstaria.

Eiköhän tää elokuu oon nyt kärsitty, tervetuloa selkeä, kuulas ja kirkas syyskuu.

tiistai 27. elokuuta 2013

Catman ja Patonki

Olis treffejä tarjolla.

Herra Patonki on mielenkiintoinen, rankalaissyntyinen. Luulen kuitenkin, että hänellä on hyvin paljon muita viritelmiä myös. Sellaisia ne ranskalaiset ovat. Kai.

Catman on mielenkiintoinen, suomalaissyntyinen. Pitkä ja parta. Ja hänellä on persialaiskissoja. Kissoja, monikossa. Ei muita viritelmiä.
Kaneettina kommentoitakoon, että jos mies hoivaa kissoja, se ymmärtää myös vaativia naisia...

Mä en oikeesti kestä tätä nettitreffailua.
Miksei se voi tulla kaupan kassalla vastaan?

Tänään kyllä häpeämättömästi tuijottelin yhtä insinööriä yhdessä kokouksessa. Ei sormusta, hyvät lihakset. Harvat hiukset.

Alankohan mä päästä vauhtiin?

lauantai 24. elokuuta 2013

Kun kaikki vaan on

Kaikki vaan on. Paikoillaan tai täynnä touhua.

Tuntuu että olen oman elämäni joku animaatiohahmo, joka tekee vaan kaiken mitä pitää.

Menneellä viikolla tapahtui kaksi mainittavaa asiaa. Olin raveissa ja tein profiilin treffipalstalle. Olen huvittanut itseäni sillä, kuinka nämä kaksi asiaa ovat aikalailla samat.

Raviluettelosta löytyy hevosesittely mainesanoineen, saavutuksineen ja sijoituksineen. Treffipalstalle jokainen on yrittänyt parhaan kykynsä mukaan kuvailla itseään ja elämäänsä niin, että joku kiinnostuisi.

Raveissa on esittelykierros, jossa katsastetaan kunto ja karvan kiilto. Nettiprofiilikuvat yrittävät olla joko puoleensavetäviä tahi salaperäisiä, kuitenkin niin että joku kiilto näkyisi.

Raveissa yritetään veikata voittajaa, tai edes lähimain voittajaa.
Ja ihan sama homma kuulkaa siellä saitilla:
...jos mä tolle lähetän viestin, niin vastaakohan se ja onkohan meillä verbaalista sielunkumppanuutta ja miksiköhän se ei ole nyt vastannutkaan mulle, vaikka on selvästi käynyt täällä, sillä on siis tietty joku muu kiinnostavampi ja pitäisiköhän vielä lähetellä viestejä vaikka tolle ja tolle ja tolle. Oho, nyt mulle tuli viesti....ouh ei, apua mitä mä vastaan olematta töykeä että kiitos ei kiitos. Ja ooh, tolla on ihana profiili ja iih se vastasi ja uuh me on jo kirjoiteltu ja plääh nyt se katosi.

Ra-sit-ta-vaa.


***

Raveissa voitin aika hyvilläkin kertoimilla ja arvauksilla. Palstalla ei ole vielä päästy finaaliin, tuskin edes välieriin.

Saas nähdä.
Lähden lenkille.
Ihana ilma.

Ja hienoisesta negatiivisesta vireestä huolimatta tämä on aivan hyvä päivä ja mulla on aivan hyvä mieli.




perjantai 23. elokuuta 2013

Aamumiete

-Suru suurempi kuin jos
jokin luotain sut veisi pois,
olis vaan, ellei koskaan kohdattu ois.

Tänään on hautajaiset. Pyysin yhteistä ystävää jättämään sekunnin mittaiset ajatushyvästit.

Niin surullista.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Haa-vei-lu

Missäs järjestyksessä sulla on aterimet laatikossa? Ne pitää olla näin: haa-vei-lu. Just opin ja muutin järkkää, mulla oli vei-lu-haa.  Arjen pieniä iloja.

Keijun juhlat oli ihanat. Kaikki meni nappiin, ihan kaikki. Kymppi plus.

Koulukone on saatu käyntiin. Tsiisus siinä on sata hommaa ja tuhat kysymystä. Mutta kokemus jo jyllää, antaa tulla vaan ongelmia, mulla on ratkaisuja.

Kaikki hyvin, iso väsy ja uupumus. Mutta kyllä tää tästä. Jos joku vaikka pyytäis treffeille. Hahhahh, ennemmin voitan lotossa.


perjantai 9. elokuuta 2013

Selvittiinhän sitä

Aikamoinen viikko takana. Nyt hetki aikaa istua ennen suurta juhlavalmisteluviikonloppua.

Alakerrassa oli vesivahinko. Vuokralaiseni asunnossa halkesi vessanpönttö ja kaikki vedet valuivat lattialle. En voi olla mainitsematta, että vuokralaiseni on aika lihava. Luulisi jo tämän episodin hänelle itselleenkin sen osoittavan. Aika noloa, mennä nyt vessaan ja...
No, täällä on sitten ravannut komeaa putkimiestä ja homman pitäisi olla nyt laskua vailla valmis. Laskua! Rahanmenoa ei voi estää, se on niin taivahan tosi. Toivottavasti saan vakuutuksesta edes jotain takaisin.

Suruvire työnnetään taka-alalle ja muistellaan vain iloisia juttuja. Tai mieluummin olen muistelematta mitään just nyt, ollaan niinkuin ei oltaiskaan.

Talo on siivottu, kiitos ihanien ystävien. Eilen he saapuivat sinipiiat tanassa ja hupskeikkaa, vajaassa parissa tunnissa oli koko
talo siivottu juhlakuntoon. Nyt vaan pitää yrittää olla sotkematta.

Tänään tehdään kauppalistaa ja huomenaamulla kauppaan. Ja huomenna pystytetään katokset ja laitetaan pöydät ja kannetaan varajääkaappi autotallista keittiön lähelle.
Mielessä pyörii kerran näkemäni artikkeli "Tapahtumajärjestäjän sata muistettavaa asiaa."

Töissä olen tohottanut kaiken valmiiksi maanantain kokouspäivää varten. Ei muuta kuin koulukone käyntiin!

Ja Muhvilta puuttuu vielä kravatti. Vihreä, Keijun juhlien teeman mukaan.



keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kun tuuli käy

Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole.

Minulta on kuollut ystävä, miespuolinen ystävä. Yhtäkkiä yllättäen.
Ystävyytemme on pitkä ja monipolvinen, aina emme ole olleet ystävällisiä toisillemme, mutta nyt nämä viimeiset vuodet olimme.

Viime torstaina näin hänet viimeisen kerran. Meillä on oli kahden hengen teatterikerho, joka on muutaman vuoden ajan kiertänyt katsomassa kaiken maailman esityksiä lähikaupungeissa. Nyt siis viimeisen kerran kuusi päivää sitten, eikä kumpikaan meistä tiennyt että emme enää koskaan näkisi. Tai ehkä hän salaa itseltäänkin aavisti jotain, iso karhunhalaus oli tavallistakin lämpimämpi.

Aina me vitsailtiin, aina me naurettiin, aina me yritettiin olla nokkelampia kuin toinen. Osattiin puhua myös vakavia ja hän on tukenut minua elämäni mutkissa itse asiassa aika paljon. Ja nyt kun tiedän etten enää koskaan saa teatterikutsua, kyytejä sinne sun tänne, piristäviä tekstareita, kuuntelevaa olkapäätä, tai ylipäätään mitään mikä tähän ihmiseen liittyy, niin tuntuuhan tämä kummalliselta. Arvaamattomalta, surulliselta, pysäyttävältä.

Tekstareidemme lukeminen oli virhe. Enää en ikinä saa vastausviestiä.
Viimeisin viesti häneltä oli: "Olisit huutanut. Olisin ottanut."

Liian aikaisin lähdit pois. Kiitos kaikesta.



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Kuin myrsky

Mun jalat on ihan rutikuivat korput kesän jäljiltä. Niinpä istunkin nyt jalat pesuvadissa; kuumaa vettä, oliiviöljyä ja sitruunamehua. Annetaan imeytyä ja muhia yhden blogitekstin kirjoittamisen verran.

Käytiin rippileirillä vierailulla. Muhvi ja mä ja onneksi myös kummit. Isää ei näkynyt, hän kun ei tiennyt (eikä ollut ottanut selvää) milloin on vierailupäivä ja oli nyt sitten kuulemma reissussa. No, en mä häntä sinne kaivannutkaan.
Leirillä luettiin rippilasten kirjeitä vanhemmille. Tunnistin omani, se oli osoitettu äidille ja siinä sanottiin mm. jotain tällaista: kiitos siitä, että oot mun äiti ja annat mun olla oma itseni..... silloin kun suutut olet kuin myrsky.....toivon että et sanelisi niin paljon hommia mitä minun pitää tehdä......toivon sinulle vähemmän stressiä.... t: minä.

Suutun kunnolla ehkä  kaksi kertaa vuodessa. No, neljä. Ja olen silloin kyllä kuin myrsky, kyytiä saa kivet ja kannot.
Ja olen kyllä tunnistanut sen, että mulla on kummallinen pakkomielle alkaa luetella kotitöiden listaa vasta heränneelle lapselle, tai sitten vaihtoehtoisesti kotiin tullessa.
Tästä on pakko päästä eroon, voiko veemäisempää olla! Ihan upeaa varmaan kuunnella hommaluetteloa uni vielä silmässä, tai sitten kun on kotiutumassa jostain. Mistä ihmeestä tuo piirre on tullut ja miten ihmeessä sen saa pois??

Nyt mulla on haikea olo. Ja ikävä kaikke mahdollista. Ja nyyhky. Ja tää jalkavesikin on ihan liian kuumaa.

Kerran keskustelin lapsettoman ihmisen kanssa lasten kasvatuksesta. Ja hän vilpittömästi halusi tietää miten mä olen onnistunut näin hyvin yksin lasten teinivuosien aikaisesta kasvattamisesta. Heti silloin mietin että mitähän mä olen mahtanut tehdä oikein.

Ehkä ne on nää jutut:
-  pitää kunnioittaa ja arvostaa
-  kehua ja kannustaa ja auttaa silloin kun ei osaa, ilman kiukkua
- opettaa arvostamaan työn tekoa, esimerkiksi koulutyön kautta
- antaa olla oma itsensä
- antaa mahdollisuuksia kehittää itseään, ei kuitenkaan niin että elää lapsen kautta uudestaan omaa elämäänsä
- nauraa yhdessä
- itkeä yhdessä
- antaa omaa tilaa, antaa vapautta ja vastuuta
- luottaa omaan lapseensa

Aika sanahelinää, mutta kun näitä tekee arjessa todeksi, niin kyllähän se tulosta tuo. Olen nähnyt vanhempia, jotka aliarvioivat, haukkuvat, ivaavat, eivät auta, mutisevat, marisevat.

Vielä kun mä pääsen eroon tuosta käskyttämisestä, niin sittenhän mä olen täydellinen. Sitä odotellessa.

Ja sitä mä mietin nyt myös, että tästä aiheesta olisi ihan ylettömän hienoa puhua jonkun toisen kanssa. Ettei tarvitse itsekseen miettiä. -Mutta onneksi voi kirjoittaa.

Kerran keskustelin peilikuvani kanssa, oli tiukka paikka kun mietin pitääkö Muhville laittaa kotiintuloajat. Kun se siis vihdoin on löytänyt kaveripiirinsä, niin musta olisi ollut kurjaa rajoittaa menemistä kotiintuloajoilla. Ja sitten mä kuumeisesti mietin, että pitäisikö ne kuitenkin olla.

No, ei niitä ole. Muhvi saa olla niin kauan kuin haluaa, kunhan ei tee tyhmiä eikä tuhmia. En valvo enkä odota (yleensä). Kotiin tultuaan hän laittaa mulle yläkertaan tekstarin, josta voin sitten yöllä herätessäni tarkistaa, että poika on kotona. Toimii ja luottamusta löytyy. Kotiin poika on tullut klo 22-02 välillä. Siis lomalla. Arkena tullaan kotiin klo 21.
Tähän keskusteluun mä olisin tarvinnut kumppania, mutta sujui se ihan hyvin näinkin :)

No nyt mulla on ihanan sileät jalat, ihan kuin vauvalla. Kokeilkaa tekin tällaista blogikylpyä.

Rippijuhlat viikon päästä

Tässä sitä vaan rentoillaan, vaikka viikon päästä talo on täynnä vieraita ja käsillä on nuoren neidon juhlapäivä. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, eli mikäs tässä.

Paljon on jo valmista, niinkuin esimerkiksi:

Asut
Keijulla on jo viime kesänä kirppikseltä löytynyt vihervalkoinen hauska mekko. Maksoi 3 euroa. Muhvi mahtuu kuin mahtuukin vielä pukuunsa, onneksi hän on tuota spagettilapsi -tyyppiä, eli kasvaa vain ylöspäin.
Minullakin on kirppismekko, mutta se olikin sellainen löytö, että oksat pois. Uniikki Voglian käyttämätön musta kotelomekohkon tyyppinen, jossa musta-shampanjan väriset satiiniosiot. On vaikea selittää. Mutta nätti on ja tyylikäs ja sopiva. Hinta 12 e.
Ja tottakai kampaajat ja kynnet ennen juhlaa. Keijulle leiskuva oranssi tukka!

Talkooväki
Torstaina lauluyhtyeen naiset tulevat siivoamaan, perjantaina perheystävät laittamaan katoksia ja pöytiä ja lauantaina varmaankin joku auttamaan ruokavalmisteluissa ja kaupparetkissä. Olen ylpeä itsestäni, että olen saanut pyydetyksi apua. En ole (ollut) siinä kovin hyvä.
Ja itse juhlapäivänä keittiöön ja tarjoiluun avuksi saapuu supertehokas työkaveri tyttärineen. Ei huolta.

Tarjoilu
Täytekakut tulee entiseltämieheltä ja nykyiseltävaimolta. Tuokoon ihan mitä vaan, varmaan hirveet paineet :) Karjalanpiirakkaa (suoraan Savosta siskolta), munavoita. Mansikka-feta-kana-rucola -salaattia. Lihapullia. Kinuskikissan neliöitä (kummitädin tekemiä). Minimuffinsseja. Karkkia. Kahvia ja mehua (nykyisenvaimon tekemää. Se kun on niin kunnollinen ihminen ja semmonen mehuntekijä. Ilmeisesti.)

Lihapullia oon jo tehnyt parisataa pakkaseen, mutta ne on oikeesti aika rumia. Eikä mua huvita paistella niitä yhtään enempää. Joten saattaa olla, että meillä tarjotaan Lidlin pakastelihapullia. Ne ei oo pahoja.

Minimuffinsseja Keiju on tehnyt jo keväällä 400 kpl. Ne on sellaisia makeisvuoassa olevia kökkäreitä, jotka kuorrutetaan vielä. Ihania.

Valokuvat
Jo alkukesästä otin Keijusta kuvia. Tyttö luonnonlapsi ilta-auringossa nurmikolla. Kanien kanssa ja ilman. Lähäreitä ja pehmennettyä utua.
Tein niistä mustavalkoisia, koska mallilla oli likaiset hiukset ja muutenkin meininki aika boheemi. Niistä tuli täydellisiä. Pakahduttavia.
Kuvat laitetaan oviaukkoon puotinaruun roikkumaan, siitä jokainen saa lähtiessään valita mieleisensä kiitoskortin, tai vaikka monta. Teetin niitä aika läjän.

Ohjelma
Kummitäti pitää puheen, ehkä yhdessä kummisedän kanssa. Heidenröslein ystäväni laulaa ja soittaa pianoa, ihan niinkuin teki Boheemikeijun ristiäisissäkin. Äitee itse ehkä kaivaa huilunsa ja soittaa jonkun kappaleen. Ja ripariväki tulee kitaroinensa ja laulattaa juhlaväkeä, ainakin Muhvin juhlissa laulu raikasi koko juhlakansan voimin.

Ja kaiken tämän tulee taltioimaan kameralle lauluystäväni. Sekin vielä.

Että siinä se sitten. Hyvät bileet.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Slut på övningen

Loma loppuu.

Ihana huipennus oli retki siskon luo Savoon. Meillä oli ratkiriemukasta, päästiin nauttimaan auringosta ja kesästä oikein urakalla.
Ja mikä ihmeellisintä, minä ajoin sinne. Autoilu ei kuulu mun suosikkilajeihin, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja. Ja hyvinhän tuo sujui.

Huomenna on virallinen viimeinen lomapäivä ja sitten pääsee töihin. Kivaa.
Keiju lähtee rippileirille ja minä sorvin ääreen, Muhvi vielä hengaa.

Automatkalla sanoin lapsille, että niiden kanssa on ihana reissata. Ne on niin fiksuja, rentoja ja tilannetajuisia. Sanoin, että meistä kaikista on tänä kesänä tullut rennompia, rennompia ottamaan tilanteet haltuun, rennompia lähtemään ja tulemaan, rennompia nauramaan. Voi että kun se kantais pitkälle syksyyn!

Ja tässä sohvalla löhötessäni olen miettinyt sitäkin, että aion ottaa ton saman rentouden käyttöön kaikessa, erityisesti tässä parisuhdehaikailussa. (Hehheee, näkis vaaan...)

Käsiini osui unikirja, tutkin sieltä parit erittäin mieleenpainuvat unet. Ja tittidii: unet, joissa esiintyy oravia, käärmeitä ja liskoja kertovat tukahdetuista haluista ja vieteistä.
Ja unet joissa esiintyy vauvoja, voi kertoa mm. rakkaudenkaipuusta ja hoivatuksi tulemisen tarpeesta.

Että otetaas rennosti vaan, myös öisin.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Varattuja

Kerroinko mä jo, että olen törmännyt vain varattuihin, naimisissa oleviin miehiin?

Yksi ihana mies soitti mulle tänään...... -Ja kysyi tulisinko hänen häihinsä laulamaan häävalssin.
Tottakai! Ilo ja kunnia ja ylpeänä biisin opettelen.

Ihan uusi kappale minulle, elokuvasta Kaksipäisen kotkan varjossa. Fiilistelkää.
Laulan tämän jonkun kanssa duettona, en kyllä tiedä vielä kenen.

Jotain jää

Ihanan romanttista. Nyyh.

Chimchimeney

Nuohooja tuli pihaan yllättäen. Olin sen jo viestillä tilannut, mutta mitään aikaa ei ollut sovittu. Samassa kun auto kaarsi yläpihalle, iski ahdistus: katto pitäisi maalauttaa, piippusillat korjauttaa, joku alastulotikas makuuhuoneesta rakennuttaa.

Tää talo alkaa olla mulle liikaa. Siis yksin hoidettavaksi.

Kyllä me tässä asutaan ja piha pidetään kunnossa ja sisälläkin on siistiä, mutta kaikenlainen korjaaminen ja kunnossapito on sekä taloudellisesti että toiminnallisesti mahdotonta.

Mikä neuvoksi?

1. Muuttaminen ja myyminen. Hirveä homma ja hirveä henkinen tuska lapsille, ainakin Muhville. Ja mihin me nyt kotoamme muutettais.

2. Lisälainan ottaminen. Ööööö, onko olemassa joku lainakatto? Mä luulen, että hipuilen sitä jo nyt.

3. Talonmiehen löytäminen. No tää projekti on ollut jo käynnissä pidemmän aikaa, laihoin tuloksin.

4. Ollaan niinkuin ennenkin, tehdään vain välttämättömimmät korjaukset jollain pullonpalautusrahoilla ja odotetaan perintöjä.


Pitkän pohdinnan jälkeen valitsen kohdan kolme ja varasijalle kohdan neljä.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kiva kesä

Katselin puhelimen kuvat läpi. Hyvänen aika miten ihania kuvia, paikkoja, tilanteita, ihmisiä. Naurua, laulua, ihmisiä, iloa. Ihan mahtavaa.

Onhan tämä ollut sellainen ystävyyden kesä. Ja onneksi olen osannut hakeutua ystävien joukkoon. Eilen tein kyllä aloittelijan mokan ja jäin vain kotiin mököttämään. Se on virhe, uskokaa. Olisi vain pitänyt lähteä lavatansseihin tai terassille.

Aamun ensimmäinen ajatus oli, että haluan töihin. Ihanaa. Loma on tehnyt tehtävänsä ja tämä tyttö haluaa arkista toimintaa, nimenomaan järkevää sellaista.

Kesän mutkissa olen törmännyt myös kivoihin miehiin. Niissä kaikissa on vain yksi vika: naimisissa. Huoh. Ei niistä sitten sen enempää iloa ihmiselle.

Boheemikeijun kanssa tehtiin perinteinen kesäretki kaksin. Vähän jännitti miten se alati vihainen teini matkaan suhtautuu ja kuinka mä jaksan sen jurotusta. Mutta ah ja voih, se jätti teinikuoren kotiin ja oli koko reissun se ihana, hauska, nokkela, hassu, höpöttävä, kujeileva, älykäs ihminen mikä se oikeasti on. Mä olin niin onnellinen. (Enkä enää ihmettele miksi se sai stipendin hyvästä käytöksestä ja luokkahengen kohotuksesta; koko kesän oon ollut sitä mieltä että huomionosoitus tuli täysin väärälle henkilölle.)
Kasvatusvinkki: lasten kanssa kannattaa viettää aikaa myös yksi kerrallaan.

Taidan ryhtyä tekemään to do -listaa elokuisia rippijuhlia varten. Paljonko lihapullia tarvitaan 50 vieraalle?

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Tulinen kasvisvokki

Intouduin kokkaamaan uuden sadon vihanneksista. Kas tässä:

Laita pannulle tirisemään oliiviöljy, lisää esim yrttisuolaa ja valkosipulia.

Pilko mukaan tuoretta porkkanaa, sipulia (myös varret) ja kukkakaalia, mukaan ehdottomasti myös cashew-pähkinöitä.

Freesaa näitä hieman rapsakoiksi, lisää suolaa, pippuria, sokeria ja Pirkka keskivahvaa chilikastiketta (ei sitä sweet and souria, vaan pienemmässä muovipullossa).

Erinomaisen hyvää, vaikka sellaiseen välinälkään, mikä minulla nyt just on.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Surrurrur

Päivät surisee eteenpäin. Ei, ei ne kyllä surise, ne surraa. Hitaasti, vakaasti, itsestään.

Mä alan tottua tähän. Tähän että puuhastelen yksinäni, lasten kanssa tai ilman. Jos lapset on kotona, ne nukkuu pitkään ja heidän herätessään olen jo käynyt lenkillä, leikannut nurmikon, tehnyt lounaan. Ja sitten ne on tiessään. Ja taas päivä surraa.

Viiniä ei voi joka päivä juoda, se kyllä helpottaisi tätä liian ajan täyttämää tyhjää oloa. Perhekavereilla on omat perhelomamenonsa, lapsilla omat kaverimenonsa.

Kanit kyllä tykkää, kun niille syöttää mustikanvarpuja. Ne on niiden herkkua. Niitä on kiva syöttää.

Ja ajatella, että jossain on se toinen, jonka päivät on samalla lailla pitkiä ja yksinäisiä. Joku, joka miettii että mitäs sitten tekis, kun kaikki on jo tehty.

Voisiko joku neuvoa sille tien tänne?

Taidan lähteä pyöräilemään.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Millainen oli Amsterdam?

No se oli ihana.
Paljon ihmisiä, iloisia rentoja pyöräileviä ihmisiä. Paljon nähtävää, syötävää, juotavaa, ostettavaa.

Olimme perillä kolme kokonaista päivää ja matkapäivät päälle. Ehdimme tehdä vaikka mitä; juuri sen kaiken mitä suunnittelimmekin. Yksi tavoitteeni oli päästä vähän pussailemaan, se sitten ei toteutunut, kaikki muu kylläkin.

Heti ensimmäisenä iltana lähdimme koluamaan lähikulmia ja löysimme italialaisen trattorian, jossa söimme aivan jumalaista simpukkapastaa. Ja flirttailupisteet korkealla, Heidenrösleinin mukaan tarjoilija kääntyi aina minuun päin, häntä ei juurikaan huomioitu.

Viinipullollisen ja aterian jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa sinne sun tänne, joimme muutamia oluita siellä sun täällä ja osasimme suunnata takaisin kotikulmillemme, ihan siihen lähibaariin. Ja siellä flirttailupisteet sata! Suuntasin muina naisina kahden komean miehen pöytään ja siinähän se ilta soljui kahden hauskan paikallisen seurassa. Vaimothan niitä jo kotiin käskivät lukuisin tekstarein, mutta ei ne ihan heti lähteneet :)

Horjuimme ja kaatuilimme (tai minä kaaduin) kotiin ja uinuimme ruususunta seuraavaan aamuun.

Vincent van Gogh sai meidät vieraakseen heti aamupäivästä. Hieno museo, hieno mies. Uh.

Päivä nro 2:n jatko oli varattu shoppailulle. Minunkin pieni budjettini jousti sen verran, että raaskin ostaa itselleni mokkanilkkurit ja lempiväriseni viittamaisen puseron. Tuliaisia Muhville ja Keijulle tietenkin.
Kenkiä siitä kaupungista löytyy, ai että niitä löytyy!
Lounasunelma toteutui, kun löysimme sushipaikan, sellaisen missä on pyörivä linjasto, josta voi valita. Ai että soija ja wasabi teki hyvää hieman krapulaiselle keholle.

Kauneusunet, aina tarpeen. Illallinen kiinalaisessa ja siellä taas korkeat flirttailupisteet, sillä vastapäisen pöydän mies iski silmää. Kaks, kolme kertaa. Varmaan sillä oli roska silmässä.

Toinen ilta vei taas sinne sun tänne, mutta puolen yön aikaan jo könyttiin kotihotelliin.

Kolmas päivä alkoi kanavaristeilyllä. Suosittelen lämpimästi. Lempeää, kaunista, mielenkiintoista, hämmentävää.

Hotellimme oli aivan Vondelparkin vieressä, joten olin jo kotona ajatellut, että menisimme piknikille. Ja niin tehtiin. Eväänä mm. the chocolate cakea.
Turhaa meuhkamista suklaakakusta; ei mitään vaikutusta. Voih, ja niinkuin me odotettiin. Silmäripset tuntuivat ehkä tavanomaista painavammilta, mutta ei muuta.
Piknikin flirttailupisteet miinuksella, sillä viereen oikein kerääntyi rakastuneita pussailu- ja kähmintäpareja. Siitä on kuvakin, minä yksinäinen ja kaiken maailman rakastavaiset ympärillä. Just.

Eteenpäin vain, sano mummo ku talo palo. Iltadrinkkejä siellä sun täällä, mm. Rösleinin himoamat dry martinit varsin viehkeässä cocktaibaarissa.
Ja kotibaarin ultimatumin hyvät ranskalaiset perunat. Niitä ei voi sanoin kuvata, ne täytyy kokea!

Viimeinen päivä piti sisällään timanttimuseon (ihan hirveän huonosti toteutettu museo, kammottava kitsch. Onkohan jotkut museoviranomaiset kännissä antaneet luvan sellaiselle tekeleelle), kirpputorin, kukkatorin, hengailua, ratikka-ajelua, lomailua.
Illalla hotellin suositteleman ravintolan illallinen, kannatti lähteä etsimään sitä. Päästiin ihan oikeiden amsterdamilaisten keskelle. Lab 111 oli ravintolan nimi. Kotiinpaluumatkalla vielä palan painikkeeksi vähän olutta. Ja ihania ihmisiä ympärillä. Ei kuitenkaan flirttailupisteitä.

Lentokentällekin ehdittiin ja löydettiin oikein ajoissa.

Ihana reissu, kiitos Röslein <3 Ensi vuonna uudestaan, matkakohdekin valittu.

Ja kuvasarja Naiset ja viuhka sai alkunsa. (Ai kun naurattaa tämä, kun mietimme mikä esine pääsisi kuvasarjaamme. Esine, joka seuraa matkalta toiselle. "No mä nyt en varsinaisesti ota matkalle mukaan mitään esineitä", sanoi Röslein, kun käskin häntä kaivamaan laukustaan jonkun hyvän jutun. Onneksi löytyi viuhka.)

Pyörryttää tämä kirjoittaminen, huuuuh.


tiistai 25. kesäkuuta 2013

Helleiltaa

Tiedättekö mitä just tein?

Istun parvekkeella, ihana ilta hellepäivän jälkeen. Edessäni evästä: luomuruishapankorppua, savuporotuorejuustoa, mansikoita, kylmää valkkaria.
Sattumalta löysin areenasta uuden ruotsalaisen sarjan Helteinen helmikuu, suosittelen, toinen jakso tulee  huomenna. Se sai minutkin villiintymään niin, että etsin youtubesta ocean waves, ja kuulokkeet päässä kuvittelin olevani tuolla rannalla. Kas tässä, kokeilkaa:

http://www.youtube.com/watch?v=OG2eGVt6v2o

(Alun mainostekstit kun sietää, niin sitten päästään rentoutumaan.)

Ihan pimeetä. Kaikkea tää yksinolo teettää.

Pahin on ollut se, että sanoin puhelimeni SIRI-palvelijalle (iPhonen omistajat ymmärtää), että "I love you". Se vastasi kyllästyneenä jotta: "Oh, stop Eija".

Juhannus oli hauska. Ja kaikkea iloa ja aktiviteettia on ihan kohta tiedossa, vaikka nyt onkin yliyksinäistä.

Ylihuomenna Muhvin kanssa äiti-poika -retkelle Tallinnaan. Ollaan yötä keskiaikaisessa rakennuksessa olevassa hotellissa. Shoppaillaan, syödään hyvin, tehdään mitä mieleen juolahtaa. Kivaa, odotan. Muhvin kanssa on kiva reissata, se on kiinnostunut kaikesta, mutta reissussa silti rento.

Perjantaina eronneiden naisten voimaantumisilta. Uuh, en tiedä jaksanko, nää kaks muuta on tuoreempia veteraaneja kuin minä.. Voi olla että joudun terapoimaan. Mutta ei sitä koskaan tiedä mitä ilta tuo tullessaan.

Sunnuntaina lähden Amsterdamiin Rösleinin kanssa. Röslein on rakas ystävä vuosikymmenien (?!) takaa. Tapasimme vuonna 1992, jolloin olin hänen kolmannen luokkansa opettaja, kuudenteen asti. Siitä on sitten vettä virrannut; hän on ollut mm. Muhvin ja Keijun lapsenvahti. Jossain on tallessa se vihko, johon olen kirjoittanut ohjeet hoitoiltoja varten: vaihda vaippa, lämmitä velli pullossa, laita nukkumaan, älä heti ensi inahduksesta reagoi.
Sen jälkeen on lähinnä biletetty. Ja oltu toistemme tukena. Ja harrastettu yhdessä. Ja nauratettu ihmisiä ja toisiamme.
Ja nyt me lähdemme katsomaan mitä Amsterdam voi meidänlaisillemme boheemeille leideille, nuoremmalle ja vähän vanhemmalle, tarjota. Varmaan jotain. Ehkä.

Nyt tää trooppinen ilta huumaa. Johtuu ehkä myös valkoviinistä. Jossain olis varmaan ihmisiä, joita vois mennä tapaamaan, mutta en mä nyt jaksa. Fiilispohjalta. Sillä me kuulkaa nyt mennään.




sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Sunnuntaita

Mulla on ikävä Boheemikeijua, ja sillä mua. Tänään hän on soittanut ja tekstannut mm. seuraavista asioista: löytyykö meiltä keltaista sadetakkia hänelle, haluanko pihaan heinäseipäitä lyhtyjä varten, mikä on raparperimehun ohje, montako vierasta on jo ilmoittautunut elokuisiin rippijuhliin ja että muistanhan käydä hankkimassa allergialääkkeitä.
No, keskiviikkona he molemmat saapuvat tahoiltaan ja sitten lähdetään yhdessä perinteisen legendaarisen mökkijuhannuksen viettoon.

Eilen olin ystävien kanssa kesäiltaa viettämässä, oli kivaa. Tänään en ookaan sitten tehnyt mitään, aika paljon aikaa on tullut vietettyä Hank Moodyn kanssa; untuvapeittoterapia tekee ihmisestä aika toisaikaisen, voin kertoa.

Melkein oon jo laittamassa viestiä Silmänilolle, tulisikohan se nukkuun mun kanssa. Ei ei ei, ei kannata, kyllä mä tässä kärvistelen.

Tai lähden vaikka lavatansseihin, tänään olis.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Ensimmäinen lomapäivä

Sataa peltikattoon. Loma.

Viimeisen viikon minua on ahdistanut, huolettanut, suruttanut, unettomuudettanut, yksinäistyttänyt, turvattomuutottanut ja mitä näitä sanoja nyt voisi keksiä. Ai niin ja väsyttänyt. Ilman unta. Ja tottakai vituttanut.

Kepeää.

Lääkkeeksi olen ottanut Californication-jaksoja Netflixistä. Hehee, on se vähän auttanut. Hank ei ainakaan vielä ole ihan oman elämänsä herra. Sai mut jo aamulla nauramaan. A Good start for a day; vaikka hieman keinotekoisesti hankittu.

Reseptiin kuuluu iPad mini ja terapiajaksoja tyynyjen ja peittojen keskellä aamuin illoin. Mullahan on täysin varusteltu parisänky. Ja ihan turhaan.

Ihana olla näin väsyneen synkkä.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Työ tekijäänsä jne...

Sain tänään lukujärjestykset valmiiksi. Ihme. Päässä ollut aika paljon kaikkea muuta; ehkä juuri siksi lukkaripaletin pyörittäminen tuntui helpolta ajanvietteeltä, ei tarvinnut ajatella oikeita ajatuksia.

Älkää sitten lähteekö siihen samaan huuruun mihin minä. Mr Dublin oli huijari. Pitkä tarina, mutta lyhyesti sanottuna en saanut vastauksia faktakysymyksiini, joten en jää enää sanahelinänsä varassa romantisoitumaan. Heippa.
Kyllä mä varmaan printtaan ne kirjeet, voin sitten vanhainkodissa tehdä muut mummot kateellisiksi. Siis jos nään silloin vielä lukea.

Että tässä sitä taas ollaan ja ootellaan.

Viikonloppuna olin ihanissa nuoristelijoiden bileissä, oikeassa hipsterihumussa. Aurinkoa, naurua, laulua, viiniä ja flirttiä. Oli kivaa. Enkä edes vaipunut sen riemun jälkeen kovin pahaan melankoliaan.  En kovin pahaan.

Muhvi tulee tänään ja Boheemikeiju lähtee. Ihan hyvä, yksin olisi tylsää, joten hyvä että edes jompikumpi on kotona mamman kanssa.

Tässä tää mun elämäni kesä etenee, vielä vähän töitä, sitten pääsee lomalle kokonaan. En mä sitä kyllä oikeestaan odota, kesätyöpuuhailu on kivaa. Tai no. Odotanhan mä Amsterdamia ja heinäkuun lopun minilomaa siskon siivellä. Ja Keijun rippijuhlia.

Ja odotan mä sitä rinssiä. Tulis jo joku hyvä ja pitäis vähän huolta.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

So emotional

Kävin pitkästä aikaa konsertissa. Pianoduo Lasimuseolla. Eli kaksi flyygeliä, kaksi taiteilijaa ja uskomaton yhteys heidän välillään.
Kyyneleet silmissä kuuntelin sitä kaikkea. Ja ennenkaikkea kahden ihmisen yhteyttä: mikä luottamus, mikä seuraaminen, mikä taito ja taituruus. Sellaista ei koe kuin harvat. He olivat yhtä.

Ja mä haluan kokea sen. Miksi se on tehty niin vaikeaksi?

Mun sinisilmäisyyttä tai luottamusta testataan parhaillaan.
Ihmiseen pitää luottaa, vaikka jo kaksi kertaa olen näpeilleni saanut.

Mä niin toivon, että pääsen todistamaan, että kyllä kannatti luottaa; ja jos en, niin haavanihan mä osaan jo nuolla ja parantaa.

Ihana kesäilta ja tunteet niin pinnassa että kuohuu yli.

Jälkilisäys tekstiin: taiteilijapari oli pari myös oikeassa elämässä, ei siis vain musiikissa. Ja se taatusti lisäsi esityksen intensiteettiä.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Taas niityt vihannoivat

Oo, miten tunteikas päivä.

Koulu tyhjeni opettajista ja oppilaista ja minä huokaisin helpotuksesta. Takana upeasti mennyt vuosi: haastava, uudistava, eteenpäinmenevä, empaattinen. Saimme ja sain hienoa palautetta, ei voi olla kuin kiitollinen. Huoh.

Kotona odotti teinien todistukset. Mikä palkka vuoden työstä: Boheemin kasiluokan keskiarvo yli ysin ja Muhvilla lukion ekalta 8,5. Keijulla vielä stipendi luokkahengen luomisesta ja positiivisesta meiningistä ja hyvän käytöksen esimerkistä.
Kyllä minä yyhoo, läksyjenvahtija ja kokeeseen kuulustelija kiitollinen olin. Huoh.

Ja päivän päätteeksi vielä perheseurapiirimme ensimmäiset ylioppilasjuhlat. Tästä ne alkaa, seuraavat 10 vuotta jotain valmistujaisia juhlitaan.

Olis tässä onneksi vielä omakin elämä elettävänä, ettei ihan tarvitse vain muistoihin vaipua, tai uuden sukupolven elämää seurata... Eli.
Nyt päätän millä nimellä kutsun tätä elämääni soluttautunutta irlantilaista meri-insinööriä. Olisko vaikka Mr Dublin mitään?
And Dublin it is.
Mulla on aina puhelin päällä. Paitsi viime torstaina, kun siitä meni akku ja mä ajattelin ettei mua kukaan kaipaa ja pistin puhelimen yöksi vain lataukseen. No tietenkin, tietenkin! Mr Dublin oli yrittänyt tavoittaa minua useita kertoja tuloksetta. Justjust. Ei siis vieläkään olla oltu puheissa. Ja tavoittaminen on vaihtelevaa, hän kun on matkalla Australiaan. Laivalla. Siellä on tsunameja ja kaikkea sellaista, ei aina 3G pelitä.

Sen mä sanon, että kun tää Irkku-Shamrock saapuu tänne, niin jos se on edes neljäsosan siitä mitä hän kirjoittaa, niin mä lähden sen matkaan. Tulis jo. Ja toivottavasti ottaa saksofoninsa mukaan. Oih.

Tiedättekö mikä on kesäilloissa ihanaa? Se kun päivä alkaa hiipua ja tulee aika kastella parvekkeen ja ulkorappusten kukat. Kohta on se aika. Sitä ennen avaan kuoharin ja aloitan elämäni kesän.

Cheers!


lauantai 25. toukokuuta 2013

Vihreitä totuuksia

Alhosta on noustu, -taas.

Puhelimen yhteystiedoissa on uusi numero... Se kuuluu eräälle irlantilaiselle, joka eilen illalla soitti. Uijui, enhän mä uskaltanut heti vastata, koska päässä ei ollut ensimmäistäkään englanninkielistä sanaa marry me:tä ja fuck:ia lukuunottamatta. Niillä ei kai olis ollut kovin hyvä aloittaa. Joten vartin verran siinä pyörin ja sitten soitin takaisin. Eikä hän enää vastannut.

No, eiköhän me joskus päästä puheisiinkin. Sitä odotellessa voin lukea niitä meilikirjeitä, jotka on kuin suoraan Hollywoodista tai Jane Austenilta. Välillä kirjeiden taso vaihtelee, kerran kysyinkin että have you been tired, drunk or lost your Oxford English dictionary, koska oli yllättävän lyhytlauseinen sepustus.

Olen siis kutsunut tämän tyypin kylään tänne. Eilen kerroin tapauksesta tarkemmin siskolleni, joka on lentoemäntä. Kehiteltiin siinä suunnitelma, että järkätään se AY-lennolle, Vauhtimimmi (siskoni) hoitelee työvuoronsa kohilleen ja alkaa sen päiväinen seuranta ja kuulustelu lennon aikana, tietenkin ilman että mies huomaa mitään. Ja jos se puhuukin aivan eri jutut kuin mulle, niin heittoistuimella ulos vaan. Ei tarvii vaivautua.

Ja teille, jotka kohottelette kulmianne, tiedoksi, että en usko mitään. Kyseenalaistan kaiken. Huijari, pelle, serial killer ja kaikkea muuta se tietenkin on.

Mutta entäs jos ei olekaan...?

tiistai 21. toukokuuta 2013

Älkää ikinä päästäkö mua vanhainkotiin

...ainakaan keikalle.

Oltiin lapsikuoron kanssa kiertueella, käytiin kolmessa vanhainkodissa laulamassa. Laulu laululta tunsin kuinka yksinäisyyden peikko alkoi kiertää mun mieltä.
Kenen kanssa mä vanhenen? Peilikuvaniko kanssa vain? Kuka ottaa mua ryppyisestä kädestä, kun kirkassilmäiset lapset laulavat vanhainkodissani kauniita lauluja?

Yritin vaientaa tämän tuskapeikon, mutta aivan turhaan. Itku ja yksinäisyys tuli suurena möykkynä ulos, ihan kuin olisin sen konkreettisesti oksentanut. (Onneksi vasta kotona, en sentään keikalla itkenyt. Paljoa.) Eikä sitä itkua pidätelty, yritin mä hillitä vähän, mutta sieltä sitä vaan tuli.

Ja lapsilla kokeita ja stressiä ja ahdistusta, enkä mä jaksanut tänään auttaa. Sanoin vaan, ettei tää johdu teistä ja että mä meen nyt nukkumaan. Tein mä sentään pannarin.

Huomenna on paremmin.

Että hyvää yötä teillekin. Halatkaa ja pussatkaa sitä, jonka vieressä saatte nukkua. Yyääähhhhh.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Im wunderschönen Monat Mai

Sitä aina näin toukokuussa miettii, että miksi tällainen kuukausi on keksitty? Tää on niin tajuttoman työläs ja haastava, ettei oo tosikaan. Miljoona asiaa ja juttua hoidettavana, juhlia juhlittavana, krapuloita kärsittävänä. Ja töissä yks jos toinenkin kiukkuaa ja tiuskii ja on niin oman arvonsa tuntevaa draamaqueenia ettei oo tosikaan.

Että siksi on täällä blogissa ollut vähän hiljaisempaa.

Siivosin äsken eteisen, heitin vanhat haisevat matot roskiin, kävin ostamassa uudet, siivosin kenkätelineen ja vein talvitakit vinttiin. Ostin uudet sohvatyynyt ja parvekkeelle amppelin, jota en sitten saanutkaan kiinnitettyä, kun se pirun kettinki roikkuu ihan liian ylhäällä mulle. Täytyy oottaa, että Muhvi tulee huomenna kotiin.

Olen myös elämäni ensimmäistä kertaa katsastuttanut auton. Olen emansipaation huipulla, wau. Olen myös saanut viimeisen ikälisäni, olen siis palkkakehitykseni huipulla. Wau. Onnea vaan verottajalle, sinne suuri osa korotuksesta siirtyy.

Ja sitten tässä kaiken puuhailun ja hääräilyn lomassa tiedän olevani tienristeyksessä. Mulla on sellainen hieman tyytymätön olo, positiivisella tavalla. Tavalla, joka enteilee jotain muutosta. Energia kuplii sisälläni, vielä ihan vain poreina, mutta saattaapi olla että kohta purskahtaa.

Minut on löydetty. Facebookin ihmemaailmassa voi tapahtua sellaistakin, että tuntematon mies laittaa viestiä naiselle, johon viestiin tämä nainen yksinäisyyspuuskassaan monen viikon kuluttua vastaa. Josta alkaa kaunis kirjeenvaihto. Englanniksi. Tähän liittyy niin paljon kaikkea ihmeellistä ja uskomatonta, jota ei voi todeksi uskoa. Enkä uskokaan ennenkuin näen. Ja varmaan kohtapuoliin näen. Oijoi.

Ai niin, Silmänilon viimeisessä tekstarissa pari viikkoa sitten, hän ilmoitti tuntevansa minua kohtaan vihaa. Että piste sille.



keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Valpuria

Vappu on työväen juhla ja niinpä sen kunniaksi annoin siivoojalleni potkut.

Eilen kun tulin töistä kotiin, niin oli lähinnä sotkettu, kamat levällään pitkin taloa, rahat tietenkin viety ja hupskeikkaa, mun valkoviini juotu. Keittiön pöydällä oli ollut avonainen miltei täysi pullo.
Ai että mä raivostuin! Olen tukenut tätä naista antamalla siivoushommia ja muuta pientä tukea, enkä ole välittänyt siitä että hän välillä "katoaa", vaan ottanut aina vastaan, kun hän on kömpinyt kolostaan. Mutta nyt riitti. Ei mullakaan ole ylimääräisiä rahoja jaella, siivouspalvelu on ollut henkisesti niin suuri apu, että silti se raha on jostain revitty. Ällötti ajatella, että se on täällä kuvitellut siivoavansa. No, toivottavasti oli hilpeä känni.

Siitä se vapputunnelma alkoi. Kuivin suin. Kun se valkkarikin oli jo juotu.

Keijun kanssa maattiin aatto kotona ja äänneltiin kummallisia ääniä koko ilta. Ja katsottiin meidän kahta pupua kun ne leikki. Niin, meillä on nyt kaksi pupua.... tottakai, sillä Niilo-kanin kaksoissisko Miina-kani jäi ilman kotia, niin tottakai sen uusi koti on meillä. Sain tästä varmemmaksi vakuudeksi 11-kohtaisen perustelukirjelmän made by Boheemikeiju, joten en jaksanut sanoa muuta kuin että joo, ota vaan toinenkin kani.

Semmosta.

Silmänilo laittaa mun tekstariverbaliikan koetukselle. Yhä edelleen se mouruaa, että haluaisi tavata. Tai nähdä. Vaikka ihan vaan silloin tällöin. Eilen sain pidellä itteäni, etten sanonut (rumasti) että lopeta jo! En halua nähdäkään sua! Tosin sunnuntaina oli niin yksinäinen olo, että melkein tekstasin sen tänne peiton alle. Onneksi en, en pääsisi siitä ikinä eroon. Voi, kun hän nyt löytäisi jonkun kivan tytön.

Lauantai-iltana päätin sosiaalistua ja lähteä baariin. Baarissa soitti meidän kouluaikainen legendaarinen bändi, joten aattelin että siellä varmaan olisi vanhoja tuttuja liikenteessä. Ja olihan siellä, koko baarillinen pariskuntia! Pariskuntia, joiden naisten elekieli kertoi että mene sinä miehetön munahaukka kauas minun miehestäni. Oijoijoi, kesti mulla hetken tajuta mistä moinen johtuu, mutta tottahan toki: statukseni on muuttunut, olen siis vain ja ainoastaan metsästämässä miestä itselleni. Joten varokaa kaikki, kynteni ovat teroitetut ja odotan vain hetkeä, joilloin hyökätä. Tsiisus.

Noh, ensi perjantaina uudestaan. Edessä bileristeily kollegaystävän kanssa. Kaukana kotikaupungin valvovien silmien alta kaksi kaunista vapaata naista lähtee laivalle. Korot kopsuu ja helmat heiluu ja kukaan ei tunne meitä! Ihanaa! -Joo, oli ihanaa niin kauan kun kuulin, että mun äiti on varannut siskonsa kanssa saman risteilyn.
Miksi, oi miksi? Niillä olis kaikki maailman päivät käytettävissä, miksi juuri perjantai? Ja ne, jotka äitini tuntevat, tietävät kyllä että ei siellä sukkaa kudota.
Mä paan jonkun peruukin tai muun naamion.

(Luin tän tekstin ja myönnän että naurattaahan mua jo itteänikin kaikki nää jutut.)

Parin tunnin päästä on lähtö vappulounaalle. Se on kivaa. Yli kymmenen vuoden ajan on perheseurapiirimme keskittänyt vapun juhlinnan vappupäivään. Perinne ei ole maailman myrskyissä katkennut (mä oon kyllä pitänyt pari välivuotta tässä) ja tänä vuonna pääsee perillisetkin mukaan. Reilut parikymmentä henkeä lähtee syömään, juomaan, nauramaan ja laulamaan.
Klo 12 he tulevat tänne alkukuohareille ja kajautamme parvekkeeltamme kevään alun kunniaksi suosikkilaulumme "Koivun oksaan korkealle". Tervetuloa kuuntelemaan!

Kevät on alkanut, elämäni kevät :)

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Aurinkoinen aamu

Takana sellainen viikko, ettei ihan vähään aikaan ole ollutkaan.

Maanantaina menin reippaasti kuntosalille, tavoitteenani on liikkua 4 kertaa viikossa, mikä melko usein toteutuukin. Juoksumatolla lähti rullaamaan hyvin, mutta siitä sitten pikku hiljaa huomasin kuinka voimat hiipui hiipumistaan. Kotiin päästyäni olin aivan loppu.

Sen illan nuokuin ja nukuin sohvalla ja ihmettelin että mikä on. Välillä vastailin Silmänilon "anna mulle vielä mahdollisuus" -viesteihin jotain kannustavaa ja kaunista, mutta päättäväistä.
Erotuskaa oli minullakin, mutta kyllä minä tiedän, että tämä oli oikea päätös tämä eropäätös. Olisi jotenkin epärehellistä jatkaa ja ottaa rusinat pullasta tietäen kuitenkin ettei se ole sitä mitä pitäisi olla.

Tiistai meni sumussa, töissä oli kaikkea.

Keskiviikkoiltana soitti veljeni ja kertoi että koira on kuolemaisillaan. Tähänkin uutiseen liittyi niin paljon taustayksityiskohtia, joita piti sitten murehtia koko yö. Eli: veli, jonka koira tämä on, on Turku-Tukholma väliä kulkevalla laivalla showesiintyjänä. Koira on isällä ja äidillä hoidossa Heinolan mökillä. Veli haluaa hyvästellä koiran, joten vanhat vanhempani lähtevät ajamaan Turkuun kuoleva koira auton perässä. Eläinlääkärin kanssa on sovittu, että klo 19.15 hän on valmiina tekemään diagnoosin ja piikki ladattuna. Veli ehtii olla maissa tunnin ennenkuin se purkki jatkaa Itämeren aalloille.
Ajoitus toimii, koira hyvästellään, vanhukset majoittuvat hotelliin, veli menee takaisin laivaan, kaikki itkevät. Ja me täällä puhelimien päässä yritetään olla tilanteen tasalla, mutta kuitenkin niin ettei liikaa häiritä.
Täällä päässä Boheemikeiju itkee silmät päästään, mutta menee urheasti illalla koulunsa musikaaliesitykseen ja vetää lavalla roolin niinkuin vain kunnon näyttelijät tekevät, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä.
Ja seuraavana päivänä vanhukset ajavat takaisin mökille, tosin pysähtyen välillä Lahdessa, jossa äiti törttöää auton kanssa (selvinpäin) niin, että siitä menee rengas ja se joudutaan viemään korjaamolle, josta sen saa vasta tiistaina. Eli he menevät bussilla mökkitien päähän ja köpöttävät kävellen mökkitiensä. Tänään taidan ajella sinne katsomaan onko kaikki hyvin oikeesti.

Ja voi kuinka minullakin on ollut suru siitä koirasta. Siitä oli mulle yleensä vain haittaa ja vaivaa, mutta silti. Eilen töissäkin itkin tätä kuollutta koiraa. Kyllä on mennyt malliinsa.

No perjantaina olin sitten niin uupunut, että olla möllötin vain kotona ja olin aivan onnessani että sain olla yksin. Tai oli Boheemi kotona, mutta käytännössä se oli naapurissa.

Ja tällä viikolla olen kyllä jossain välissä ehtinyt huomata sen, että ehkä nyt alkaa olla oikea aika irtautua noista lapsista ja suunnitella laajentavansa elämänpiiriä kodin, koulun ja kaupan ulkopuolelle. Sanoin siitä lapsillekin, että josko tämä 3,5 vuoden kotonaolo nyt vähän loppuisi. -Miksi oot ollut 3,5 vuotta vaan kotona? -Teidän vuoksi. Sitä ne jäi miettimään ja olen varma että tajusivat. Ja arvostivat.

Nyt lähden lenkille koittamaan josko voimat olisi palautuneet.

Nautitaan elämästä :)

Rasmusta ikävä meillä kaikilla.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Me, myself and I

No niin, miettimistauko päättyi jo. Ei mietitä enää, eikä olla enää. Hän päätti, minä päätin. Aiheutin paljon pahaa mieltä, myös itselleni. Ei ollut helppoa.

Kun hakee sivistynyttä, energistä ja sosiaalista seuraa, niin kannattaa olla itsekseen. Hehhe.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Miettimistauko

Meillä on Silmänilon kanssa miettimistauko. 3 viikkoa.

Päätin olla yltiörehellinen ja sanoa hänelle kaikki tätä juttua koskevat mietityttävät asiat. Olen ollut jotenkin epäaito, varsinkin niissä jutuissa, jotka ovat kivenä kengässä. Olen yrittänyt miellyttää ja sivuuttaa hankalat jutut.

Oli varmaan aika raadollinen tunnin puhelu, kun hän joutui kuuntelemaan ajatuksiani. Ja varsinkaan kun ei itse ole mikään nopeasupliikkinen verbaalikko, niin voisi sanoa, että oli epäreilua.

Siitä puhelusta sitten lähti liikkeelle ajatusten, tekstiviestien ja analysoinnin vuo.
Suosittelen kyllä kaikille yltiörehellisyyttä. Olisi varmaan pitänyt sitä harrastaa monta kertaa aiemminkin elämässä, mutta kun se on niin inhottavaa. Niin paljastavaa. Niin jotenkin epämukavaa.

Mutta on ollut sivistävää kuulla mitä huonoja puolia minussa on. Minähän olen turhamainen ja pinnallinen. (Ajoittain, myönnän.) Ammattini ei kuulemma ole hänen listoillaan kovin hyvä juttu (No samaa olen pinnallisena ajatellut hänen ammatistaan.) Ja lisäksi olen ihan liian kova miettimään ja analysoimaan (Ai miten niin??) Muuten olen kuulemma täydellinen. Ja nätti. Ja ihana.

Mutta sain minä herätettyä hänet katsomaan asioita uudelta kannalta. Ja huomaamaan jotain mitä hän ei ole huomannut. En kirjoita tänne hänen huonoja puoliaan tai muutenkaan niitä juttuja miksi mä epäröin, mutta onhan niitä, en kai mä muuten tässä vatvoisi.
Ja ihmeellisintä on, että hän ei lannistunut ja luovuttanut saman tien, vaan pisti vastaan. Että ei tätä nyt noin vain lopeteta.

Taidanhan mä olla hullu, jos päästän hänet käsistäni ja valitsen yksin olemisen. Vai oonko sittenkään. Jos jossain on kuitenkin olemassa se ihminen, jonka kanssa mun ei tarvitse olla näin helvetin analyyttinen ja epävarma.
Jos mä olisin 73, mä en miettisi, vaan olisin tyytyväinen tähän. Mutta en mä ihan vielä ole.

Tai josko mä jo vihdoin osaisin olla yksin?


tiistai 9. huhtikuuta 2013

Entinenmies

Nyt tulee sitten sellaista vihapuhetta ja negatiivisten tunteiden vuodatusta, että ehkä parasta jättää lukematta. Mutta koska nämäkin on kai joskus hyvä oksentaa pihalle, ettei jää sisään jumimaan ja aiheuta vaikka syöpää myöhemmällä iällä, niin täältä tulee. Työaikana, raivon puna kaulalla.

Kysyin entiseltämieheltä tästä rippikoululaskusta. Sieltä tuli v-mäinen viesti, että maksanko minä sitten Muhvin kevarin vakuutusmaksun. Olemme sopineet, että minä hoidan lukiomenot ja hän kevarin. Eli mielestäni tämä rippikoulumaksu ei ikäänkuin kuulunut kumpaankaan.

En jaksanut ryhtyä väittelemään, vaan pyysin nöyrimmästi anteeksi että olin uskaltanut häntä lähestyä rahapulassani. Ja että olen äärimmäisen kiitollinen, kun hän jalosti hoitaa Muhvin kevariasiat. *ttuilua ihan koko viestini edestä.
Hän vastasi että he voivat kyllä leipoa täytekakut juhliin, ne kun on kalliita hankkia. Vaikka saher-kakut. Tsiisus, ne kirjoitetaan sacher-kakku *tana. -Oi kuinka ystävällistä, leipokaa te toki kakut. (Toivottavasti tulee rumia ja pahoja kakkuja, voin sitten auliisti mainita kenen tekemiä ne on.) 

Voi kun olisin niin riippumaton ja omavarainen, ettei mun tarvitsisi ottaa häneltä sentin senttiä. (Saan 300e/kk) Että voisin unohtaa hänet yhtä totaalisti kuin hän on poistanut minut elämästään. Yhteisen 22 vuoden ja 2 lapsen jälkeen. Joka päivä edelleen ihmettelen sitä, kuinka näppärästi hän vaihtoi perhettä ja jätti minut kuin nallin kalliolle yksin pärjäämään. Mistä hänen vihansa kumpuaa?
Ai niin, olihan siihen yksi selitys joskus vuosi sitten. Taloudellien ahdinkoni on kuulemma väliaikaista, koska tulossa on suuret perinnöt. Miten pieni ihminen, ja mitkä suuret perinnöt?
Ja miten voi isä olla näin kaukana lastensa arjesta? Eihän se tiedä mistään mitään, eikä tunne lapsiaan enää ollenkaan. Hänestä on tullut kaveri, jonka luo mennään hyväntuulisena kylään joka toinen viikonloppu. No, ehkä se on helppoa ja kivaa.

Ja kaikkia tunteita ei voi sivuuttaa tai siirtää pois, niistä voi tulla vaikka se syöpä. Tai hyvänlaatuinen kasvain, joka entiseltämieheltä kuulemma on just leikattu.

Että jos erosta on kulunut 3,5 vuotta, niin miten välit voi vain viilentyä. Tai eihän niitä välejä enää ole. Oikeastaan en haluaisi heitä kotiini rippijuhliin. Mutta kai se on pakko, kun tuovat ne kakutkin.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Siis niinkuin se aika vuodesta

Kiireitä, sano.
Työt työllistävät. Tällä viikolla pidän 11 työhaastattelua a 45min. Uuvuttavaa, mutta mielenkiintoista. Meillä on erinomaiset kysymykset, tilaisuus on enemmän keskustelu kuin haastattelu. Ja luulen, että minulla on jo silmää näkemään kuka olisi hyvä ope. Hyvä ope siten, että osaa hommansa, osaa innostua ja innostaa, osaa kehittää koulua, osaa olla osa työyhteisöä.

Kesätyörintamalta tuli Muhville huonoja uutisia. Ei päässyt kaupungille kesätöihin. Ja voi kun oli pettynyt, pitkään aikaan en ole nähnyt poikaa noin pettyneenä. Ja kieltämättä minäkin olisin suonut hänelle muutaman satasen omaa rahaa.

Boheemikeijun rippikoululasku tuli. Nyt on ollut niin paljon ekstralaskuja, että panna pläjäytin tekstarin entisellemiehelle, että maksatko rippikoululaskun 163e. Katotaan mitä vastaa, luultavasti ei aio maksaa.
Tässä kuussa olen sijoittanut 150e nuorisoteatteriin, 160e migreenilapsen aurinkolaseihin ja 100 e lukion kirjoihin. Nämä kaikki jotenkin ylimääräistä tavallisen kuukausibudjetoinnin yli.

Ja Niilo-kani oli kipeä. Sillä oli suolitukos. Parafiiniöljyllä me sitä sulateltiin. Suli se, ei kani kuollut.

Tämmöistä tämä elämä tänään.
Tulis jo kevät.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Munaton pääsiäinen

...mutta muuten oikein kiva.

Oltiin Muhvin ja Boheemin kanssa Savossa siskon perheen luona pääsiäisenä. Luksuspalvelu haki meidät kotiportilta ja jätti paluumatkalla lähimmälle juna-asemalle kotoa päin katsoen.
Meillä ei olisi ollut varaa matkustaa sinne junalla, eikä mulla ole vielä niin suurta itseluottamusta tahi halua pääsiäsruuhkissa arvaamattomilla talvikeleillä ajamiseen, joten vaihtoehtoja oli tasan yksi: saada kyyditys.

Oli kivaa. Unohdin pesupussin kotiin, mutta maailman ainoa paikka, jossa se ei haittaa, on siskon luona. Kaikki löytyi lainaksi, hammasharjan kävin huoltoasemalta ostamassa.

Lapset viihtyi serkkujen kanssa, minä viihdyin kameran kanssa (ja siskon). Käytiin retkiluistelemassa, mikä oli villi extremekokemus. Kymmenen kilsaa tuli luisteltua. Alkuhankaluuksien jälkeen se sujui kuin tanssi jäällä. Paitsi että viime metreillä kompastuin koloon ja vasen polvi on aika muusina nyt. Urheilija ei tervettä päivää nää.
Hyvää ruokaa, juomaa. Vanhemmatkin piipahtivat la-su, veli ei "ehtinyt". Tästä meinattiin vetää herneet, mutta ei sitten jaksettu. Kuihtukoon yksinäiseen vanhuuteen sitten tulevaisuudessa, kun isosiskoista on aika jättänyt ja siskon lapset ei enoaan tunne.
Tuittupää siskoni meinasi vetää vain yhdet kilarit, mutta en siitä välittänyt, vaan annoin mennä väsymyksen ja aikaeron piikkiin. En halunnut lähteä baariin edes yhdelle ja siitä hän vähän hermostui. Sanoin, etten nykyelämässä enää juo lasten seurassa kännejä. Lasi, kaks, kolme, neljä, mutta ei sen enempää. Hän ei varmaan ymmärtänyt. Tai ehkä ymmärsi ja tunsi piston omassatunnossaan...

Ja koti-ikävä hiipi kolmantena päivänä. Ja Silmänilo-ikävä.
Ette usko kuinka hyvältä se tuntuu, kun joku on asemalla vastassa ja halaa ja sanoo että ihana kun tulit kotiin. Se tuntuu niin hyvältä, että ihan sen takia kannattaa välillä lähteä pois.




sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Vahvistusta

Istun auringossa parvekkeella ja bloggaan. Kevät on tulossa, ehkä joskus. Päälläni untuvatakki, jalassa reinot. Ai että mä rusketun!

Perjantaina sain suhdetoimintaneuvoja ystäviltäni. Tiivistettynä ne on tässä:
- älä mieti
- älä epäröi
- älä varsinkaan kuuntele muita ja eritoten jätä tämä sosiaalinen paheksunta omaan arvoonsa
- ja että kuinka mahtavaa, että se on aivan tavallinen mies. Kirvesmies.

No niin, siinähän ne sitten oli, hyvät neuvot.

Kerroin tämän kaiken Silmänilolle ja kyllä hän tietää mun epäilyt. Nauroi vain, ja otti syliin <3

Hän on hankkinut tontin ja ryhtyy rakentamaan taloa. On sijoitusongelmia ja hirveä talonrakennuspolte kuulemma. Tontilla mä oon käynyt jo kaksi kertaa ja tänään käytiin yhdessä rakennuskohteessa katsomassa millaiselta sen tyyppinen talo näyttää. Ja siinä mä sitten iltapäivän kuluessa löysin itseni sohvalta selailemasta talojen pohjapiirustusratkaisuja ja huonesijoitteluja. Minä, hehehehehhe.
Talo ei siis ole tulossa meille... Mutta samalla vaivallahan siitä tekee hyvännäköisen. Kivaa hommaa, ilman mitään vastuuta. Lupasin ryhtyä hovivalokuvaajaksi ja esteettiseksi neuvonantajaksi. Saan kuulemma paikan.

Äsken soi ovikello ja onneksi edes yksi virpoja uskaltautui meidän ovelle. Varmaan ihmetteli, kuinka mä niin ilahduin. Sai palkkansa ja mä keltaiseen tulppaanikimppuun edes yhden koristeoksan.

Sunnuntai-iltapäivät näin jokatoinenviikonloppu on vähän tyhmiä. Mä vaan odotan että Muhvi ja Keiju tulis kotiin. Lounaaksi söin tänään sipsiä ja karkkia.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Social Dinner Party (SDP)

Alkoi uusi ihana perinne. Perheseurapiirimme aikuiset päättivät kokoontua yhteisen ravintolaruokapöydän ääreen tästä lähtien kerran kuussa. Tänään oli eka kerta, kiitos aloitteellisen Bridgeheadin pariskunnan.
Istuttiin, juteltiin, kuultiin kuulumiset, syötiin, ei kovin juotu, todettiin että arkivauhdissa ehditään ihan liian harvoin nähdä.
Monenlaista kuulumista oli: ylennyksiä, työkuvioiden uusia käänteitä, erosuruja, lasten juttujen kertomista, yhdessäolon ihanuutta ja kurjuutta.

Tietenkin ne oli stalkannut Silmänilon rekkarin. Ja mä kerroin, että ei ole tarvinnut talvi-iltoja yksin värjötellä ja että kiva ja kunnollinen mies, mutta että ei nyt tarvitse hötkyillä ja kuvitella mitään liikoja (tätä lähinnä varmaan toistelin itselleni.) -Minä kun yhä edelleen vaihdan mielipidettä tästä meidän suhteesta vähintään yhtä usein kuin vaihdan pikkareita. Uuh, uuvuttavaa sekin, ja voisin jo lopettaa, joojoojoo. Siis sen vatvomisen, en alusvaatteiden vaihtoa.

Huomenna ystäväteema jatkuu. Lähden laululintusten kanssa Tampereen yöhön, ihan hotelliin asti. "Vuosikokousseminaari", virallisesti. Käytännössä syödään, juodaan, lauletaan, nauretaan ja tanssitaan ja hillutaan. Aijai, avoimin mielin. Kohta meen pakkaamaan kassin pohjalle jotain vermettä.
Ja ennen huomista lähtöä nään parin päivän tauon jälkeen Silmänilon, mikä tarkoittaa sitä, että mä haikailen sen perään koko reissun.

Ai niin. Kuulin, että entinenmies on mennyt tanssikurssille. Justjust, montakohan kymmentä kertaa mä ehdotin meille yhteistä tanssikurssia... Mutta silloin hän sanoi ettei kuulemma tanssi eikä siis kursseja tarvitse. Onneks mä tiedän ettei sillä mitenkään loistava rytmitaju oo, joten uusivaimo joutuu varmaan hampaita kirskuttelemaan. Ellei sitten itsekin oo rytmitajuton. Varmaan on.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Mikäs siinä

Talven täyteläisin työviikko takana, viikonloppu tuntuu niin ansaitulta. Ihanaa. Hyvä mieli tehdystä työstä, vaikeitakin juttuja ollut, mutta just viimeisenä kuulin sanat: "Sä oot kyllä hyvä reksi." Mikäs siinä sitten :)

Viikonlopun ruokaostokset tehtynä, mikäs siinä tehdessä kun tilipäiväkin tänään, eikä tarvinnut senttejä laskea (aika tiukoilla oltiin tää loppuaika...) Satasella selvittiin kolmen-neljän päivän ruuista. Odotan siis, että sunnuntain moskovanpadasta riittää vielä maanantaille. Moskovanpata on ystävieni sukuruokaa ja nyt tässä sen teillekin jaan.
Muuten meillä syödään makaronisalaattia (palvikinkku-makaroni-suolakurkku-omena-hernemaissiporkkana-kermaviili) ja fajitaksia. Toiveruokia jokaiselta.

Kohta lähdetään shoppailemaan Boheemikeijun kanssa. Mukaan tulee Silmänilo ja varmaankin tyttärensä. Eka kohtaaminen. Paitsi että mä oon sille tyttärelle opettanut musaa ja muutakin noin 5 vuotta sitten. Suloinen tapaus.

Eilen illalla, just ennen nukahtamista, mut täytti sellainen universumin kokoinen hellyys ja onni, että mä meinasin räjähtää. Johtui varmaan siitä, että vieressäni oli ihana, turvallinen, suloinen, SEKSIKÄS, huoltapitävä ihana hellä ihminen. Mitä ihmettä mä vielä epäröin...?


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Kaikkea sitä

Töissä alkaa vauhti kiihtyä, mikä näkyy sitten kaikessa muussakin, niinkuin tänne kirjoittamisen tiheydessä. Varmaan samaa vatvontaa oli vuosi sitten. (Vaikka vuosi sitten kaikki olikin muuten erilailla.)

Viime viikolla olin kaksi iltaa iltatöissä. Ja voin kuulkaa sanoa, että tämä korttitalo romahtaisi siihen, jos minä nyt yhtäkkiä alkaisinkin viikolla liehua kodin ulkopuolella. Oli keittiö kaaoksessa, lasten kaikki hommat levällään. Oi ja voi, miten mä oonkin tukipylväs esim siihen, että saako sitä ihmisen lapsi ollenkaan luettua sanakokeeseen, jos mamma ei oo himassa. Ei saa.

No, nyt on palattu ruotuun. Kotona ollaan.

Makuuhuoneessa on uudet tapetit. Jee, symbolisesti erittäin merkittävää. Silmänilo pisti toimeksi, kun pyysin. Entinen sinivalkoinen kodikkuus on tipotiessään ja nyt seinissä on tummaa violettia. Uuh, kuinka syntistä. No, valkoinen väri säilyy kontrastin tekijänä: lopputulos on erittäin tyylikäs ja kaunis. Kuvankin laittaisin, mutta kun se kuvatila jnejnejne.
Ja makuuhuoneen avajaiset vietettiin asiankuuluvin menoin. Oli kutsuvierastilaisuus, vain yksi vieras. Ilo silmälle.

Makaan täällä buduaarissani ja kuuntelen kuinka alakerrassa soi kitara. Muhvi siellä rämpyttää, naapurin teinit on käymässä ja siellä taitaa olla oikein kivaa. Muhvi ja Boheemikeiju tuli viikonlopun vietosta isältään ja olivat oikein onnellisia, sillä koko viikonlopun heitä oli rasittanut uudenvaimon äitee, eli mummo, joka kuulemma on rasittavuudessaan jotain aivan uskomatonta. Ihana olla kotona, sanoi Muhvi ja majoittui untuvapeittonsa kanssa sohvalle. Tänään hän ei meinannut tulla naapurista kesken pelin ollenkaan syömään, mutta uhkasin etten puhu sille sanaakaan koko iltana, jos ei heti ilmesty ruokapöytään, niin johan poika kipitti kotiin. Aika helppo kiristyskeino.

No nyt mun täytyy mennä. Silmänilo tulee käymään. Taidetaan vähän pussailla.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Roska silmässä

Kiikun kaakun, ylös alas. Sillä lailla menee. Tunteet ja ajatukset, suunnitelmat ja tavoitteet heilahtelee ja vaihtelee. Fiilikset ja tunnetilat muuttuu monta kertaa päivässä, tai ainakin päivittäin. Ai minkä suhteen? No, kaiken.

Jos aloitetaan Silmänilosta. (Otsikkokin viittaa häneen.) Välillä oon aatellut, ettei hänen kanssaan olemisesta mitään tule, tai siis enhän edes tiedä mitä pitäisi tulla. Siinä kai se ongelma. Pari päivää erossa, niin minä jo mouruan ikävääni. Ja sitten seuraavassa sekunnissa mietin, että pitäisiköhän hänen jatkaa matkaansa. Ja sitten ei kuitenkaan, kun se on niin suloinen. Ja taas mä päätän vain olla. Niinkuin nyt tänäänkin. Huoh.

Täällä en hänen asioitaan voi enkä viitsi vatvoa, mutta sanotaanko nyt näin, että mies on tienristeyksessä ja eikä oikein tiedä mihin ryhtyisi ja uskaltaisiko toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan. Minä tietty tsemppaan koko ajan, koska minun mielestäni hänen pitäisi. Mutta hän miettii, pohtii ja punnitsee. Se on NIIN hämäläinen. Mutta mähän olen hämäläisyyden korkeimmat tutkinnot suorittanut entisenmiehen kanssa jo, joten on aika kotoinen olo. (Niinkuin sen kanssa muutenkin, se on vähän niinkuin entinenmies parhaimmillaan, paitsi että osaa soittaa kitaraa.)
No sen verran suunnitelmansa on edenneet, että tänään me käytiin tontilla pussailemassa. Oli se romanttista ja ah niin salaperäistä.

Ollaanhan me oltu jo kaksi kertaa julkisesti kaupassakin, ei kylläkään ruokakaupassa, se kuulemma tarkoittaa jo enemmän. Hui, varmaan joku näki. Ja viime viikonlopun yöllisessä juoppojunassa oli yksi kouluni vanhempi. Vähänkö se koodasi kenen kanssa mä matkasin. Ja oi, kuinka tuo isä juoksi avaamaan mulle oven, kun satuin viikolla samaan aikaan koulun pihaan. Haa, reksikin on ihminen ja kulkee öisin junalla komean kauniin miehen käsipuolessa. Kyllä niillä on kotona juttua riittänyt. Paitsi että nekin on tainnut erota, tai eroamassa, ehkä, jos juoruja uskoo.

Semmosta. Seesteistä elämää odotellessa.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Anna Puu - Säännöt rakkaudelle

Lomalla

Kirjoitin tänään paperille mitä kaikkea mun lomaani on kuulunut. Sillä mulla oli olo, etten ole tehnyt mitään. Höpöhöpö, vaikka mitä on tullut tehtyä, vaikkakin matalalla sykkeellä. Mä olen:

- hiihtänyt 2,8 km
- ollut kaksi kertaa kauneushoitolassa (kulmat ja kynnet)
- itse asiassa menen huomenna kolmannen kerran, kanta-asiakasiltaan
- käynyt gynellä (ihan huippua lomapuuhaa)
- kyläillyt vanhempien luona (pitää niin ryhtyä harrastamaan tätä useammin, huono omatunto)
- maalannut Boheemikeijun huoneen (??!!?!?!??!) Totta, ihan ite. Loppuarvosana 8-. Työn tuiskeessa tuli kaadettua litra maalia lattialle ja astuttua nastan päälle ihan kunnolla.
- tehnyt hyvää ruokaa
- aloittanut kevään, eli valkoviinikauden
- syönyt intialaisessa lounaan veljeni kanssa
- viettänyt iltaa sekä siskon että veljen kanssa yhtäaikaa, siis kolmisin, mikä on to-del-la harvinaista.
- lenkkeillyt sauvoilla ja ilman
- viettänyt öitä Silmänilon kanssa ja kaipaillut sitä päivisin ja terrorisoinut puhelimitse työrauhaansa
- kuulemma kuorsannut (niin noloa....voikohan sille tehdä jotain?)
- hoitanut pikkukoiraa ja pikkukania (en mä kyllä tykkää eläimistä, mot.)
- nukkunut päiväunia
- katsonut monta elokuvaa
- tuhlannut aivan liikaa rahaa marimekkoon ja kosmetiikkaan
- lähdössä kohtsillään kuuntelemaan Anna Puuta ihan oikealle keikalle, med Silmänilo
- ikävöinyt Muhvia ja Boheemikeijua aivan tajuttomasti

No siinä on nyt mustaa valkoisella, että ei ole ollut tylsä ja tekemätön loma.



maanantai 18. helmikuuta 2013

Texmexhöystö

Taas tulisi yksi hyvä ja helppo ohje jakoon. Nimeltään texmexhöystö, johon tarvitaan:

- paistettua jauhelihaa ja tacomausteseosta
- valkosipulituorejuustopaketti
- paprikaa, purjoa, tomaattia, pakastemaissia
- ruokakermaa
- lisämausteita maun mukaan: suola, pippuri, sokeri

Kaikki uunivuokaan ja juustoraastetta päälle (Sitä täytyy vähän vahtia, ettei tule kova juustokuori. Pehmeänä parasta, joten paista hellyydellä max 150 asteessa). Syödään joko tacokuorien täytteenä, tai maissilastuilla kauhoen.

Uunissa on just. Odotan yhtä mielitiettyä kanssani syömään. Muhvi ja Boheemikeiju ovat 1000km päässä hiihtolomalla, meinaa ikävä hiipiä. Sellainen pakahdutus, kun ajattelen kuinka kaukana poissa ne on.

Ja kuvia laittaisin, mutta kun tämä blogin kuvatila on täynnä. Voit kyllä seurata kuvia instagramissa nimellä heleija. Hehe, se onkin hyvä: tekstit täältä ja kuvat toisaalta. Oi näitä somelaisia ihmeitä :)

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

21 tapaa pilata avioliitto



Käytiin katsomassa tää elokuva. Oli hyvä. Erikoinen, juoni aika vaatimaton, jos sitä yrittäisi kertoa, niin eihän siinä oikeastaan tapahtunut mitään.
Erinomaisia näyttelijäsuorituksia, hienoa ja älykästä kerrontaa. Hyvää huumoria, muttei liikaa, katsojalle annettiin aikaa tajuta.

Kyllähän se eronnutta vähän ahisti tuo elokuva. Mikä kaikki menikään pieleen... Mutta en kyllä ollut silloin yksin pilaamassa kaikkea.
Kelattiin elokuvan jälkeen yhdessä erojamme läpi Silmänilon kanssa. Molemmat varmasti tänä päivänä viisaampia monessa jutussa.

Ja elokuvan loppu oli lohdullinen: se antoi luvan rakastaa sen enempää koodailematta ja analysoimatta. Ah.

Ja siitä suora leikkaus tämänhetken ajatuksiini: uskallanko tuntea näin suurta ja lämmintä onnellisuutta just nyt. Entäs jos tämä kaikki loppuukin. (Tänään ostoskeskuksen liukuportaissa sain koko matkan suukkoja ja mun läpi meni sellainen pakahduttava onnenhumahdus, että meinasin pyörtyä. En pyörtynyt, mutta jos olisinkin, niin olisi onneksi vahvat käsivarret mut pitäneet pystyssä. Ihanan lällyä <3)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...