lauantai 20. huhtikuuta 2013

Aurinkoinen aamu

Takana sellainen viikko, ettei ihan vähään aikaan ole ollutkaan.

Maanantaina menin reippaasti kuntosalille, tavoitteenani on liikkua 4 kertaa viikossa, mikä melko usein toteutuukin. Juoksumatolla lähti rullaamaan hyvin, mutta siitä sitten pikku hiljaa huomasin kuinka voimat hiipui hiipumistaan. Kotiin päästyäni olin aivan loppu.

Sen illan nuokuin ja nukuin sohvalla ja ihmettelin että mikä on. Välillä vastailin Silmänilon "anna mulle vielä mahdollisuus" -viesteihin jotain kannustavaa ja kaunista, mutta päättäväistä.
Erotuskaa oli minullakin, mutta kyllä minä tiedän, että tämä oli oikea päätös tämä eropäätös. Olisi jotenkin epärehellistä jatkaa ja ottaa rusinat pullasta tietäen kuitenkin ettei se ole sitä mitä pitäisi olla.

Tiistai meni sumussa, töissä oli kaikkea.

Keskiviikkoiltana soitti veljeni ja kertoi että koira on kuolemaisillaan. Tähänkin uutiseen liittyi niin paljon taustayksityiskohtia, joita piti sitten murehtia koko yö. Eli: veli, jonka koira tämä on, on Turku-Tukholma väliä kulkevalla laivalla showesiintyjänä. Koira on isällä ja äidillä hoidossa Heinolan mökillä. Veli haluaa hyvästellä koiran, joten vanhat vanhempani lähtevät ajamaan Turkuun kuoleva koira auton perässä. Eläinlääkärin kanssa on sovittu, että klo 19.15 hän on valmiina tekemään diagnoosin ja piikki ladattuna. Veli ehtii olla maissa tunnin ennenkuin se purkki jatkaa Itämeren aalloille.
Ajoitus toimii, koira hyvästellään, vanhukset majoittuvat hotelliin, veli menee takaisin laivaan, kaikki itkevät. Ja me täällä puhelimien päässä yritetään olla tilanteen tasalla, mutta kuitenkin niin ettei liikaa häiritä.
Täällä päässä Boheemikeiju itkee silmät päästään, mutta menee urheasti illalla koulunsa musikaaliesitykseen ja vetää lavalla roolin niinkuin vain kunnon näyttelijät tekevät, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä.
Ja seuraavana päivänä vanhukset ajavat takaisin mökille, tosin pysähtyen välillä Lahdessa, jossa äiti törttöää auton kanssa (selvinpäin) niin, että siitä menee rengas ja se joudutaan viemään korjaamolle, josta sen saa vasta tiistaina. Eli he menevät bussilla mökkitien päähän ja köpöttävät kävellen mökkitiensä. Tänään taidan ajella sinne katsomaan onko kaikki hyvin oikeesti.

Ja voi kuinka minullakin on ollut suru siitä koirasta. Siitä oli mulle yleensä vain haittaa ja vaivaa, mutta silti. Eilen töissäkin itkin tätä kuollutta koiraa. Kyllä on mennyt malliinsa.

No perjantaina olin sitten niin uupunut, että olla möllötin vain kotona ja olin aivan onnessani että sain olla yksin. Tai oli Boheemi kotona, mutta käytännössä se oli naapurissa.

Ja tällä viikolla olen kyllä jossain välissä ehtinyt huomata sen, että ehkä nyt alkaa olla oikea aika irtautua noista lapsista ja suunnitella laajentavansa elämänpiiriä kodin, koulun ja kaupan ulkopuolelle. Sanoin siitä lapsillekin, että josko tämä 3,5 vuoden kotonaolo nyt vähän loppuisi. -Miksi oot ollut 3,5 vuotta vaan kotona? -Teidän vuoksi. Sitä ne jäi miettimään ja olen varma että tajusivat. Ja arvostivat.

Nyt lähden lenkille koittamaan josko voimat olisi palautuneet.

Nautitaan elämästä :)

Rasmusta ikävä meillä kaikilla.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Me, myself and I

No niin, miettimistauko päättyi jo. Ei mietitä enää, eikä olla enää. Hän päätti, minä päätin. Aiheutin paljon pahaa mieltä, myös itselleni. Ei ollut helppoa.

Kun hakee sivistynyttä, energistä ja sosiaalista seuraa, niin kannattaa olla itsekseen. Hehhe.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Miettimistauko

Meillä on Silmänilon kanssa miettimistauko. 3 viikkoa.

Päätin olla yltiörehellinen ja sanoa hänelle kaikki tätä juttua koskevat mietityttävät asiat. Olen ollut jotenkin epäaito, varsinkin niissä jutuissa, jotka ovat kivenä kengässä. Olen yrittänyt miellyttää ja sivuuttaa hankalat jutut.

Oli varmaan aika raadollinen tunnin puhelu, kun hän joutui kuuntelemaan ajatuksiani. Ja varsinkaan kun ei itse ole mikään nopeasupliikkinen verbaalikko, niin voisi sanoa, että oli epäreilua.

Siitä puhelusta sitten lähti liikkeelle ajatusten, tekstiviestien ja analysoinnin vuo.
Suosittelen kyllä kaikille yltiörehellisyyttä. Olisi varmaan pitänyt sitä harrastaa monta kertaa aiemminkin elämässä, mutta kun se on niin inhottavaa. Niin paljastavaa. Niin jotenkin epämukavaa.

Mutta on ollut sivistävää kuulla mitä huonoja puolia minussa on. Minähän olen turhamainen ja pinnallinen. (Ajoittain, myönnän.) Ammattini ei kuulemma ole hänen listoillaan kovin hyvä juttu (No samaa olen pinnallisena ajatellut hänen ammatistaan.) Ja lisäksi olen ihan liian kova miettimään ja analysoimaan (Ai miten niin??) Muuten olen kuulemma täydellinen. Ja nätti. Ja ihana.

Mutta sain minä herätettyä hänet katsomaan asioita uudelta kannalta. Ja huomaamaan jotain mitä hän ei ole huomannut. En kirjoita tänne hänen huonoja puoliaan tai muutenkaan niitä juttuja miksi mä epäröin, mutta onhan niitä, en kai mä muuten tässä vatvoisi.
Ja ihmeellisintä on, että hän ei lannistunut ja luovuttanut saman tien, vaan pisti vastaan. Että ei tätä nyt noin vain lopeteta.

Taidanhan mä olla hullu, jos päästän hänet käsistäni ja valitsen yksin olemisen. Vai oonko sittenkään. Jos jossain on kuitenkin olemassa se ihminen, jonka kanssa mun ei tarvitse olla näin helvetin analyyttinen ja epävarma.
Jos mä olisin 73, mä en miettisi, vaan olisin tyytyväinen tähän. Mutta en mä ihan vielä ole.

Tai josko mä jo vihdoin osaisin olla yksin?


tiistai 9. huhtikuuta 2013

Entinenmies

Nyt tulee sitten sellaista vihapuhetta ja negatiivisten tunteiden vuodatusta, että ehkä parasta jättää lukematta. Mutta koska nämäkin on kai joskus hyvä oksentaa pihalle, ettei jää sisään jumimaan ja aiheuta vaikka syöpää myöhemmällä iällä, niin täältä tulee. Työaikana, raivon puna kaulalla.

Kysyin entiseltämieheltä tästä rippikoululaskusta. Sieltä tuli v-mäinen viesti, että maksanko minä sitten Muhvin kevarin vakuutusmaksun. Olemme sopineet, että minä hoidan lukiomenot ja hän kevarin. Eli mielestäni tämä rippikoulumaksu ei ikäänkuin kuulunut kumpaankaan.

En jaksanut ryhtyä väittelemään, vaan pyysin nöyrimmästi anteeksi että olin uskaltanut häntä lähestyä rahapulassani. Ja että olen äärimmäisen kiitollinen, kun hän jalosti hoitaa Muhvin kevariasiat. *ttuilua ihan koko viestini edestä.
Hän vastasi että he voivat kyllä leipoa täytekakut juhliin, ne kun on kalliita hankkia. Vaikka saher-kakut. Tsiisus, ne kirjoitetaan sacher-kakku *tana. -Oi kuinka ystävällistä, leipokaa te toki kakut. (Toivottavasti tulee rumia ja pahoja kakkuja, voin sitten auliisti mainita kenen tekemiä ne on.) 

Voi kun olisin niin riippumaton ja omavarainen, ettei mun tarvitsisi ottaa häneltä sentin senttiä. (Saan 300e/kk) Että voisin unohtaa hänet yhtä totaalisti kuin hän on poistanut minut elämästään. Yhteisen 22 vuoden ja 2 lapsen jälkeen. Joka päivä edelleen ihmettelen sitä, kuinka näppärästi hän vaihtoi perhettä ja jätti minut kuin nallin kalliolle yksin pärjäämään. Mistä hänen vihansa kumpuaa?
Ai niin, olihan siihen yksi selitys joskus vuosi sitten. Taloudellien ahdinkoni on kuulemma väliaikaista, koska tulossa on suuret perinnöt. Miten pieni ihminen, ja mitkä suuret perinnöt?
Ja miten voi isä olla näin kaukana lastensa arjesta? Eihän se tiedä mistään mitään, eikä tunne lapsiaan enää ollenkaan. Hänestä on tullut kaveri, jonka luo mennään hyväntuulisena kylään joka toinen viikonloppu. No, ehkä se on helppoa ja kivaa.

Ja kaikkia tunteita ei voi sivuuttaa tai siirtää pois, niistä voi tulla vaikka se syöpä. Tai hyvänlaatuinen kasvain, joka entiseltämieheltä kuulemma on just leikattu.

Että jos erosta on kulunut 3,5 vuotta, niin miten välit voi vain viilentyä. Tai eihän niitä välejä enää ole. Oikeastaan en haluaisi heitä kotiini rippijuhliin. Mutta kai se on pakko, kun tuovat ne kakutkin.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Siis niinkuin se aika vuodesta

Kiireitä, sano.
Työt työllistävät. Tällä viikolla pidän 11 työhaastattelua a 45min. Uuvuttavaa, mutta mielenkiintoista. Meillä on erinomaiset kysymykset, tilaisuus on enemmän keskustelu kuin haastattelu. Ja luulen, että minulla on jo silmää näkemään kuka olisi hyvä ope. Hyvä ope siten, että osaa hommansa, osaa innostua ja innostaa, osaa kehittää koulua, osaa olla osa työyhteisöä.

Kesätyörintamalta tuli Muhville huonoja uutisia. Ei päässyt kaupungille kesätöihin. Ja voi kun oli pettynyt, pitkään aikaan en ole nähnyt poikaa noin pettyneenä. Ja kieltämättä minäkin olisin suonut hänelle muutaman satasen omaa rahaa.

Boheemikeijun rippikoululasku tuli. Nyt on ollut niin paljon ekstralaskuja, että panna pläjäytin tekstarin entisellemiehelle, että maksatko rippikoululaskun 163e. Katotaan mitä vastaa, luultavasti ei aio maksaa.
Tässä kuussa olen sijoittanut 150e nuorisoteatteriin, 160e migreenilapsen aurinkolaseihin ja 100 e lukion kirjoihin. Nämä kaikki jotenkin ylimääräistä tavallisen kuukausibudjetoinnin yli.

Ja Niilo-kani oli kipeä. Sillä oli suolitukos. Parafiiniöljyllä me sitä sulateltiin. Suli se, ei kani kuollut.

Tämmöistä tämä elämä tänään.
Tulis jo kevät.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Munaton pääsiäinen

...mutta muuten oikein kiva.

Oltiin Muhvin ja Boheemin kanssa Savossa siskon perheen luona pääsiäisenä. Luksuspalvelu haki meidät kotiportilta ja jätti paluumatkalla lähimmälle juna-asemalle kotoa päin katsoen.
Meillä ei olisi ollut varaa matkustaa sinne junalla, eikä mulla ole vielä niin suurta itseluottamusta tahi halua pääsiäsruuhkissa arvaamattomilla talvikeleillä ajamiseen, joten vaihtoehtoja oli tasan yksi: saada kyyditys.

Oli kivaa. Unohdin pesupussin kotiin, mutta maailman ainoa paikka, jossa se ei haittaa, on siskon luona. Kaikki löytyi lainaksi, hammasharjan kävin huoltoasemalta ostamassa.

Lapset viihtyi serkkujen kanssa, minä viihdyin kameran kanssa (ja siskon). Käytiin retkiluistelemassa, mikä oli villi extremekokemus. Kymmenen kilsaa tuli luisteltua. Alkuhankaluuksien jälkeen se sujui kuin tanssi jäällä. Paitsi että viime metreillä kompastuin koloon ja vasen polvi on aika muusina nyt. Urheilija ei tervettä päivää nää.
Hyvää ruokaa, juomaa. Vanhemmatkin piipahtivat la-su, veli ei "ehtinyt". Tästä meinattiin vetää herneet, mutta ei sitten jaksettu. Kuihtukoon yksinäiseen vanhuuteen sitten tulevaisuudessa, kun isosiskoista on aika jättänyt ja siskon lapset ei enoaan tunne.
Tuittupää siskoni meinasi vetää vain yhdet kilarit, mutta en siitä välittänyt, vaan annoin mennä väsymyksen ja aikaeron piikkiin. En halunnut lähteä baariin edes yhdelle ja siitä hän vähän hermostui. Sanoin, etten nykyelämässä enää juo lasten seurassa kännejä. Lasi, kaks, kolme, neljä, mutta ei sen enempää. Hän ei varmaan ymmärtänyt. Tai ehkä ymmärsi ja tunsi piston omassatunnossaan...

Ja koti-ikävä hiipi kolmantena päivänä. Ja Silmänilo-ikävä.
Ette usko kuinka hyvältä se tuntuu, kun joku on asemalla vastassa ja halaa ja sanoo että ihana kun tulit kotiin. Se tuntuu niin hyvältä, että ihan sen takia kannattaa välillä lähteä pois.




LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...