lauantai 20. huhtikuuta 2013

Aurinkoinen aamu

Takana sellainen viikko, ettei ihan vähään aikaan ole ollutkaan.

Maanantaina menin reippaasti kuntosalille, tavoitteenani on liikkua 4 kertaa viikossa, mikä melko usein toteutuukin. Juoksumatolla lähti rullaamaan hyvin, mutta siitä sitten pikku hiljaa huomasin kuinka voimat hiipui hiipumistaan. Kotiin päästyäni olin aivan loppu.

Sen illan nuokuin ja nukuin sohvalla ja ihmettelin että mikä on. Välillä vastailin Silmänilon "anna mulle vielä mahdollisuus" -viesteihin jotain kannustavaa ja kaunista, mutta päättäväistä.
Erotuskaa oli minullakin, mutta kyllä minä tiedän, että tämä oli oikea päätös tämä eropäätös. Olisi jotenkin epärehellistä jatkaa ja ottaa rusinat pullasta tietäen kuitenkin ettei se ole sitä mitä pitäisi olla.

Tiistai meni sumussa, töissä oli kaikkea.

Keskiviikkoiltana soitti veljeni ja kertoi että koira on kuolemaisillaan. Tähänkin uutiseen liittyi niin paljon taustayksityiskohtia, joita piti sitten murehtia koko yö. Eli: veli, jonka koira tämä on, on Turku-Tukholma väliä kulkevalla laivalla showesiintyjänä. Koira on isällä ja äidillä hoidossa Heinolan mökillä. Veli haluaa hyvästellä koiran, joten vanhat vanhempani lähtevät ajamaan Turkuun kuoleva koira auton perässä. Eläinlääkärin kanssa on sovittu, että klo 19.15 hän on valmiina tekemään diagnoosin ja piikki ladattuna. Veli ehtii olla maissa tunnin ennenkuin se purkki jatkaa Itämeren aalloille.
Ajoitus toimii, koira hyvästellään, vanhukset majoittuvat hotelliin, veli menee takaisin laivaan, kaikki itkevät. Ja me täällä puhelimien päässä yritetään olla tilanteen tasalla, mutta kuitenkin niin ettei liikaa häiritä.
Täällä päässä Boheemikeiju itkee silmät päästään, mutta menee urheasti illalla koulunsa musikaaliesitykseen ja vetää lavalla roolin niinkuin vain kunnon näyttelijät tekevät, vaikka maailma kaatuisi ympäriltä.
Ja seuraavana päivänä vanhukset ajavat takaisin mökille, tosin pysähtyen välillä Lahdessa, jossa äiti törttöää auton kanssa (selvinpäin) niin, että siitä menee rengas ja se joudutaan viemään korjaamolle, josta sen saa vasta tiistaina. Eli he menevät bussilla mökkitien päähän ja köpöttävät kävellen mökkitiensä. Tänään taidan ajella sinne katsomaan onko kaikki hyvin oikeesti.

Ja voi kuinka minullakin on ollut suru siitä koirasta. Siitä oli mulle yleensä vain haittaa ja vaivaa, mutta silti. Eilen töissäkin itkin tätä kuollutta koiraa. Kyllä on mennyt malliinsa.

No perjantaina olin sitten niin uupunut, että olla möllötin vain kotona ja olin aivan onnessani että sain olla yksin. Tai oli Boheemi kotona, mutta käytännössä se oli naapurissa.

Ja tällä viikolla olen kyllä jossain välissä ehtinyt huomata sen, että ehkä nyt alkaa olla oikea aika irtautua noista lapsista ja suunnitella laajentavansa elämänpiiriä kodin, koulun ja kaupan ulkopuolelle. Sanoin siitä lapsillekin, että josko tämä 3,5 vuoden kotonaolo nyt vähän loppuisi. -Miksi oot ollut 3,5 vuotta vaan kotona? -Teidän vuoksi. Sitä ne jäi miettimään ja olen varma että tajusivat. Ja arvostivat.

Nyt lähden lenkille koittamaan josko voimat olisi palautuneet.

Nautitaan elämästä :)

Rasmusta ikävä meillä kaikilla.

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...