tiistai 9. heinäkuuta 2013

Surrurrur

Päivät surisee eteenpäin. Ei, ei ne kyllä surise, ne surraa. Hitaasti, vakaasti, itsestään.

Mä alan tottua tähän. Tähän että puuhastelen yksinäni, lasten kanssa tai ilman. Jos lapset on kotona, ne nukkuu pitkään ja heidän herätessään olen jo käynyt lenkillä, leikannut nurmikon, tehnyt lounaan. Ja sitten ne on tiessään. Ja taas päivä surraa.

Viiniä ei voi joka päivä juoda, se kyllä helpottaisi tätä liian ajan täyttämää tyhjää oloa. Perhekavereilla on omat perhelomamenonsa, lapsilla omat kaverimenonsa.

Kanit kyllä tykkää, kun niille syöttää mustikanvarpuja. Ne on niiden herkkua. Niitä on kiva syöttää.

Ja ajatella, että jossain on se toinen, jonka päivät on samalla lailla pitkiä ja yksinäisiä. Joku, joka miettii että mitäs sitten tekis, kun kaikki on jo tehty.

Voisiko joku neuvoa sille tien tänne?

Taidan lähteä pyöräilemään.

1 kommentti:

Pohdiskelija kirjoitti...

Niin hirmuisen tuttua. Inhottavaa, yksinäistä ja välillä toivotonta. Mutta usko mua, kun aikaa kuluu, sä alat nauttia tuosta! Ja sitä tekemistäkin alkaa löytyä :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...