sunnuntai 4. elokuuta 2013

Kuin myrsky

Mun jalat on ihan rutikuivat korput kesän jäljiltä. Niinpä istunkin nyt jalat pesuvadissa; kuumaa vettä, oliiviöljyä ja sitruunamehua. Annetaan imeytyä ja muhia yhden blogitekstin kirjoittamisen verran.

Käytiin rippileirillä vierailulla. Muhvi ja mä ja onneksi myös kummit. Isää ei näkynyt, hän kun ei tiennyt (eikä ollut ottanut selvää) milloin on vierailupäivä ja oli nyt sitten kuulemma reissussa. No, en mä häntä sinne kaivannutkaan.
Leirillä luettiin rippilasten kirjeitä vanhemmille. Tunnistin omani, se oli osoitettu äidille ja siinä sanottiin mm. jotain tällaista: kiitos siitä, että oot mun äiti ja annat mun olla oma itseni..... silloin kun suutut olet kuin myrsky.....toivon että et sanelisi niin paljon hommia mitä minun pitää tehdä......toivon sinulle vähemmän stressiä.... t: minä.

Suutun kunnolla ehkä  kaksi kertaa vuodessa. No, neljä. Ja olen silloin kyllä kuin myrsky, kyytiä saa kivet ja kannot.
Ja olen kyllä tunnistanut sen, että mulla on kummallinen pakkomielle alkaa luetella kotitöiden listaa vasta heränneelle lapselle, tai sitten vaihtoehtoisesti kotiin tullessa.
Tästä on pakko päästä eroon, voiko veemäisempää olla! Ihan upeaa varmaan kuunnella hommaluetteloa uni vielä silmässä, tai sitten kun on kotiutumassa jostain. Mistä ihmeestä tuo piirre on tullut ja miten ihmeessä sen saa pois??

Nyt mulla on haikea olo. Ja ikävä kaikke mahdollista. Ja nyyhky. Ja tää jalkavesikin on ihan liian kuumaa.

Kerran keskustelin lapsettoman ihmisen kanssa lasten kasvatuksesta. Ja hän vilpittömästi halusi tietää miten mä olen onnistunut näin hyvin yksin lasten teinivuosien aikaisesta kasvattamisesta. Heti silloin mietin että mitähän mä olen mahtanut tehdä oikein.

Ehkä ne on nää jutut:
-  pitää kunnioittaa ja arvostaa
-  kehua ja kannustaa ja auttaa silloin kun ei osaa, ilman kiukkua
- opettaa arvostamaan työn tekoa, esimerkiksi koulutyön kautta
- antaa olla oma itsensä
- antaa mahdollisuuksia kehittää itseään, ei kuitenkaan niin että elää lapsen kautta uudestaan omaa elämäänsä
- nauraa yhdessä
- itkeä yhdessä
- antaa omaa tilaa, antaa vapautta ja vastuuta
- luottaa omaan lapseensa

Aika sanahelinää, mutta kun näitä tekee arjessa todeksi, niin kyllähän se tulosta tuo. Olen nähnyt vanhempia, jotka aliarvioivat, haukkuvat, ivaavat, eivät auta, mutisevat, marisevat.

Vielä kun mä pääsen eroon tuosta käskyttämisestä, niin sittenhän mä olen täydellinen. Sitä odotellessa.

Ja sitä mä mietin nyt myös, että tästä aiheesta olisi ihan ylettömän hienoa puhua jonkun toisen kanssa. Ettei tarvitse itsekseen miettiä. -Mutta onneksi voi kirjoittaa.

Kerran keskustelin peilikuvani kanssa, oli tiukka paikka kun mietin pitääkö Muhville laittaa kotiintuloajat. Kun se siis vihdoin on löytänyt kaveripiirinsä, niin musta olisi ollut kurjaa rajoittaa menemistä kotiintuloajoilla. Ja sitten mä kuumeisesti mietin, että pitäisikö ne kuitenkin olla.

No, ei niitä ole. Muhvi saa olla niin kauan kuin haluaa, kunhan ei tee tyhmiä eikä tuhmia. En valvo enkä odota (yleensä). Kotiin tultuaan hän laittaa mulle yläkertaan tekstarin, josta voin sitten yöllä herätessäni tarkistaa, että poika on kotona. Toimii ja luottamusta löytyy. Kotiin poika on tullut klo 22-02 välillä. Siis lomalla. Arkena tullaan kotiin klo 21.
Tähän keskusteluun mä olisin tarvinnut kumppania, mutta sujui se ihan hyvin näinkin :)

No nyt mulla on ihanan sileät jalat, ihan kuin vauvalla. Kokeilkaa tekin tällaista blogikylpyä.

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...