maanantai 23. kesäkuuta 2014

Pohkeet tulessa

Olen nyt neljä viikkoa toteuttanut kirjaimellisesti tätä juoksuohjelmaa. Kaikki on tehty mitä on pitänyt. Olen niin ylpeä itsestäni!

Herra Siili on ollut loistava PT. Miten hän osaakin kannustaa, tsempata ja kehua. Erityisesti viimeistä.
Olen harrastanut tätä koulunkäyntiä yksin, kaksin, Muhvin, Siskontytön, Siskonpojan ja Herra Siilin kanssa. Kimppalenkki kolmistaan oli pelkästään kivaa!
Juhannuksena ohjelma toteutui myös, vaikkakin tankkaus ei tainnut olla aivan suositusten mukainen. Valkoviini on hyvä palautusjuoma.

No, mitä on tapahtunut, onko tästä ollut mitään hyötyä?
Liikkunut olen ajallisesti vähemmän kuin sauvakävelylenkkeillessä. Jalkaparat ovat varmaankin kovin ihmeissään että mitätäällätapahtuu. Keuhkot pääsevät jo mukaan, tosin räkää alkaa kehittyä välittömästi, jos edessä on pieninkään ylämäki, siis pieninkään.

My hips don´t lie.. Ehkä peilikuvassa tapahtunut jo hienoista kaventumista, tosin turvamassu ei ole kadonnut minnekään. Ja välillä kaipaan jeesusteippiä tissien päälle, ei löydy tästä maailmasta niin highextramegasupport-liivejä, jottei pomppis.
Nälkä on, joten syön. -Jos tähän vielä liittäisi jonkun hyperterveellisen ruokavalion, niin en olisi enää minä. Joten annetaan olla, ehkä joskus sitten. (Aika vahva ehkä.)

Tänään ohjelmassa oli 15 min juoksua ja kävellen loput kotiin. Johtuiko sitten juhannusväsymyksestä tai siitä, että jouduin yksin kuntoilemaan, mutta ulkosyrjäpohkeet meni niin tuleen ja jumiin, että välillä oli pakko sekunti seisahtaa. Mutta 2kilsaa silti juostu, yhteen menoon. Minä!

Tavoitteena on järvenympärijuoksu maaseudulla. Se on 5km. Matkaa on edessä vielä.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Pääasia

Viisi vuotta sitten minulta lähti hiukset päästä.
Kampaaja huomasi, että oikealla sivulla oli noin kiivin kokoinen kalju alue, tullut aivan yhtäkkiä. Kampaajakin meni miltei shokkiin eikä tiennyt mitä olisi sanonut, "sulla on vähän tällainen ohentunut kohta tullut tähän". Ohentunut?! Kotona tutkin tilanteen ja totesin, että iso paljas kohta siinä on. Ei kasvanut mitään, iho oli sileän kalju. Aika shokki.
Asia tutkittiin, mutta mitään lääketieteellistä syytä ei löytynyt. Stressiperäinen hiusten paikallinen irtoaminen. (Stressi oli varmaan tullut siitä, että olin lukenut muutaman tekstarin entisenmiehen puhelimesta. Ei ollut mun silmille tarkoitettu, ja lukiessani meni kauhun kuumat ja kylmät väreet; siinä samalla ne hiuksetkin varmaan putosivat, en vain huomannut.)

Tukkaongelma minulla on ollut aina. Päältä kovin ohuet ja harvat hiukset ovat tehneet minusta mestarikampaajan. Loistavaa kikkailua kosmetiikan ja huivien ja hiusvärien kanssa. Ja läheisimmät on velvoitettu aina sanomaan, jos tukka ei ole hyvin.

Tänään kampaaja sanoi, että sulla on taas tuollainen läntti. Nyt ehkä viinirypäleen kokoinen, vähän eri kohdassa kuin viimeksi. Siellä se peilin kautta näkyi ja vauvahiuksena tuntui. Eli siinä kasvaa jo nukkatukkaa, hyvät mahikset saada karvat takaisin.
Mikähän stressitekijä nyt on syynä? Ja mitä tälle pitää tehdä?
Kai mä johonkin verikokeisiin menen, suljetaan ainakin pois sairaudet.

Ihmettelen reaktiotani. Olankohautus, jaa että taas tällainen tilanne. Ja erittäin jännä verrata ympäröiviä olosuhteita… Viisi vuotta sitten kaikki tuntui kaatuvan huojuvan ja horjuvan (ja kaatuikin myöhemmin). Nyt on sellainen olo että mikäs tässä, peruukit on keksitty. (No ei nyt ihan tolta tunnu, mutta en mä mitenkään lamaantunut ole.)

Kai.

Oi te kaikki tuuheatukat, nauttikaa. Menkää vastatuuleen seisomaan ja antakaa tuulen tuivertaa!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Katsaus

Herra Siili on töissä, herra Muhvi on töissä, neiti Keiju on isällään ja minä olen tässä.
Työt on melkein tehty tältä kaudelta, huomenna vielä vähän.

Aivan valtaisaa tunnekuohua ja elämänvyöryä on ollut viime viikko.
Muhvista tuli täysi-ikäinen ja Keiju pääsi haluamaansa taidelukioon. Muhvi sai ajokortin. He singahtivat parin päivän aikana aivan uusiin vapaussfääreihin. Elämä, täältä tullaan, minä pystyn muokkaamaan elämäni suuntaa asettamalla omia tavoitteitani ja saavuttamalla ne.

No Muhvin kohdalla tavoitteet saavutettiin miltei itsestään, ikähän karttuu kysymättä. Ja suurin osa saa ajokortin ensi yrittämällä.
Keijun sitkeä linja piti loppuun asti, nimi löytyi listoilta. Voi kuinka se oli jännittävä hetki.

Pidin Muhville pienet synttärit, jonne saapui tärkeitä ihmisiä ja ystäviä. Lämminhenkinen, hyväntuulinen, rento ilta. Meillä nuo juhlat tuppaa aina olemaan hyviä.
Kutsuin myös entisenmiehen ja nykyisenvaimon ja kas kummaa, he tulivat. Ihan kiltisti seurustelivat nurkassa kaikkien sinne piipahtavien kanssa. En juuri piipahtanut.
Tapasivat myös herra Siilin, jo toisen kerran. Ensimmäisellä kerralla kummitytön ylioppilasjuhlissa moukkamaisesti vain katseella tervehtivät, nyt ihan käteltiin juu. (Tarvitseeko mun mainita, että nykyisenvaimon kädenpuristus on kylmä ja veltto. Mä en käsitä miten joku kättelee niin. Tai siis ei kättele, vaan tarjoaa velton kätensä. Se oli kuin kuollut ahven.)

Perjantaiaamuna lähdimme Keijun kanssa ilmoittautumaan uuteen kouluun.
Aulassa se iski. Tunne siitä, että tämä on oikea paikka tuolle individualistille, tarkkailijalle ja kekseliäälle pellelle. Olo oli kuin Famessa. I´m gonna live for ever. En itkenyt, vielä.

Lähdin viettämään pari tuntia huudeille. Kuljin ja ihmettelin, katselin ja nautin. Nämä oudot kulmat tulevat olemaan Keijun arkea. Ja ratikallakin se kulkee joka päivä. Mun pieni.
Menin lähellä olevaan kirkkoon, istuin penkkiin ja kuuntelin kaunista urkumusiikkia. Siinähän se sitten. Onnen ja kiitollisuuden kyyneleet tulvivat ja tulvivat. Turvallista matkaa rakkaat pienet. Musiikki ja harras ympäristö rauhoittivat tämän äidin mielen, jumalallisin kokemus pitkään aikaan.

Tämän kaiken jälkeen lähdin viikonlopun viettoon maaseudulle herra Siilin luo. Ihana täyteläinen viikonloppu: urheilua, saunaa, uintia, soutelua, shoppailua, lukemista, kokkaamista, pyöräilyä, levyraatia, viimeistä hidasta, olutta, viiniä, lämpöä ja läheisyyttä. Oli haikeaa lähteä sunnuntai-iltana, molemmat pahoillaan. Mutta pitihän mun tulla Muhvin luo, kun se koko viikonlopun oli ollut omillaan. Ihan hyvillään tilanteesta tosin.

Tämmöistä. Aikamoista. Ehkä näin paljoa kaikkea ei ihan vähään aikaan tapahdu. Nyt voi ihan vaan miettiä, että mitä sitä tänään tekisi. Ei paha.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Sormustutka

Nyt on kyllä käynyt niin, että mun useita vuosia 24/7 toiminut sormustutkani on mennyt rikki. Tai siis tarpeettomana muuttunut turhaksi.

Olen lukuisia vuosia, en edes kehtaa sanoa kuinka monta, lasersäteen lailla tutkannut jokaisen vastaantulijan sormustilanteen. Erityisesti miesten, mutta myös tarvittaessa naisten.
Jokainen kaksilahkeinen on ollut potentiaalinen kumppaniehdokas. Tai siis hänet on kohdattu siten. -Aika usein kyllä teilattu heti ensimmäisellä nanosekunnilla.
Tällä olen huvittanutkin itseäni varsin usein. Mm. vanhempainilloissa, lentokentillä, kauppajonossa, pururadalla, kirkossa ja kapakassa.

Mutta viime viikolla tajusin, etten ollut huomannut erään ihmisen sormuksettomuutta. Täh, minulta siis oli jäänyt huomaamatta varsin vahva signaali. Toruin itseäni, olisi pitänyt tajuta.

Tänään lounaalla ravintolassa oli pelkkiä miehiä. En kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Tajusin aika pitkällä viiveellä, että ennen olisin koodannut joka tyypin. Mutta tänään kiinnitin huomiota vain naan-leipään ja Ilta-Sanomiin.

Sisso. Tähän on tultu.
Myydään erittäin hyväkuntoinen ja tarkaksi havaittu sormustutka täysin tarpeettomana. En tarvitse sitä enää.

Tutkasin kyllä oman sormustilanteeni. Tyhjää näyttää. Hehe.

(Ja jatko-osalukijoilleni tiedoksi, että emotionaalinen shokkitila on rauhoittunut. Kaikki hyvin kaikilla.)

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Emotionaalinen shokki

Olin pari iltaa ja yötä siililässä. Omat lapset kotona, herra Siilin lapset isänsä luona.
Asetelma oli vähän taas outo.

Mutta kivahan se oli saapua, kun oli odotettu. Ja tuli heti halatuksi, pussatuksi. Osasin olla, ihan hienosti.

Paitsi että eilen klo 23 tulee whatsapp-viesti ja kuva Muhvin jalasta, jonka hän loukkasi kokeillessaan kevaria. Ei sattunut pahasti, mutta kantapäähän tuli paha ruhje.
Voi luoja sitä oloa mikä vyöryi: olen aivan väärässä paikassa, pitäisi olla omien luona kotona, mitä jos jotain oikeesti kamalaa tapahtuisi. Tiesin sillä hetkellä todella miltä tuntui huono omatunto. Huono äiti.

Ja herra Siili oli vierellä neuvoton. Lohdutti ettei varmasti mitään hätää ja tule tähän syliin ja kainaloon ja kaikki on ihan hyvin.
Mutta se olo. Ja ne koko yön laukkaavat ajatukset... Ne ehkä oli ne pahimmat.
Parhaita paloja:
Mitä jos tulisi tulipalo ja kaikki tuhoutuisi ja minä olisin ihan muualla.
Mitä jos se Muhvin jalka nyt tulehtuu ja tulee kuume ja kuolio ja se ei pääse ens perjantaina inssiin.
Mitä jos Siilin sittenkin pitäisi etsiä joku jolla on pieniä lapsia ja se joku ja ne lapset tulis aina kaikki siililään ja ne lapset olis tietty parhaita kavereita ja kukaan ei olis väärässä paikassa, vaan kaikki turvassa saman katon alla.
Ja miks Keijun pitää olla niin ärsyttävän näsäviisas niine viesteineen ja kommentteineen että älä nyt äiti lietso paniikkia, tähän mitään lääkäriä tarvita, laastari jalkaan ja töihin vaan.
Ja mitä jos mä en ikinä opi olemaan Siilin lasten kanssa. Vaikka kuinka yrittäisin esittää "kummitätiä".
Ja apua, hirveä kaatosade, tuleeko ukkonen, pitääkö mun lähteä ajamaan kotiin irrottamaan töpselit ettei salama iske ja tule sitä tulipaloa missä kaikki tuhoutuu.

***

Meidän kolmen yhteinen whatsapp-ryhmä on nimeltään Laxviken. Se on kyllä kullanarvoinen tällaisessa tilanteessa missä me kaikki ollaan ympäriinsä. Viestittely on tiedottavaa (minä), kyselevää (minä), huolehtivaa (minä) ja toteavaa (Muhvi ja Keiju). -Aha. Ok. Kotona. Oon syöny.
Muhvi laittelee kuvaviestejä yleensä johonkin moottoroituihin esineisiin liittyen ja Keiju laittaa kuvia tyhmistä ilmeistään. Tai ääniviestejä lehmä-äänestään.
Mutta yhtäkaikki, olemme samaa ryhmää.

No joo. Nyt mä oon töissä ja säädän täällä vähän. Sitten menen kotiin, laitan ruokaa. Sitten tulee Siili ja lapset ja me lähdetään retkelle. Mukana ainakin neljä, ehkä viis ja retkikohteessa tavataan se kuudes. Olemme samaa ryhmää, juu.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kesäsälää

Kesä alkoi, loma ei vielä.
Keiju singahti saman tien serkkulaan Savoon, sieltä iskälleen. Juhannuksena kuulemma nähdään. Heiheihei Keiju.
Tyttö toi hyvän todistuksen, kaikkien aineiden ka 9,2. Saas nähdä mihin sillä pääsee… (En halua että lähtee merta edemmäs lukioon. En halua.)

Muhvi odottelee ajokorttia. Laittoi jo kevarinkin myyntiin. Ei kuulemma ole luopumisen tuskaa siitä. Hienoa.
Ja hieno todistus hälläkin, enkkukin keikahtaa ylempään arvosanaan! Hieno suoritus.

Ja mä aloitin jo ylioppilasjuhlien suunnittelun…

Meen huomenna töihin ja aion ystävystyä uuden lukkarinteko-ohjelman kanssa. Tiivistä työtahtia pari viikkoa tässä. Tavoitteena paremmat lukkarit kuin viime vuonna, helppo toteuttaa, sillä tän vuoden oli oikeastaan ihan paskat. Mulla oli vuosi sitten vähän paljon levotonta mietittävää, ei siinä pystynyt panostamaan mihinkään.

Siili on kotonaan, lapset siellä viikon. Mä olen Muhvin kanssa täällä, paitsi että Muhvi ei ole täällä, vaan jossain ulkona. Mutta noin hallinnollisesti katsoen hän on kanssani.
Tää on kyllä never-ending story tää että missä mun oikeasti kuuluis olla. Ajattelen sitä alati.

Laskuja maksoin taas pinon (16kpl). Hirveätä tämä rahanmeno. Olen luvannut Muhville 18-vuotislahjaksi ison rahasumman. Vähän piti sijoituksia kikkailla, jotta saan lupaukseni lunastettua. Onneks on mistä ottaa! Hehhe.

Oon aloittanut taas juoksukoulun. Viikko vedetty, hyvin on sujunut. Siili ollut mukana trainerina ja hänkin on innostunut omiin lenkkeihinsä. (Hän juoksee pitkiä lenkkejä, minä siis vasta miniversioita.)
Ei tuo ainakaan haittaa tee tuo lenkkeily. Kivaa on ollut, vaikka tän päivän annos tuntui raskaalta.

No niin, tulihan taas tajunnanvirtaa. Hyvää kesäiltaa teille kaikille siellä ruutujenne ääressä :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...