perjantai 31. elokuuta 2012

Kevarin tuomat kaverit

Tapahtui eilen illalla:

Muhvi oli autotallissa korjaamassa kevariaan. Autotallimme on muotoutunut eräänlaiseksi nuorison kokoontumistilaksi, mikä on upea asia, sillä Muhvilla ei kovin paljon kavereita ole täällä pyörinyt.

Kuulin ulkoa ääniä ja naurua, mutta ajattelin että ne tulee naapurista. Kun ei meidän pihalle siis ole mitään joukkoja koskaan kerääntynyt.

Minulla oli sisällä tylsää, päätin lähteä valokuvaamaan syksyistä pihaa ja erityisesti omenia.
Kuljin alapihalle ajatuksissani ja kuulin kyllä puheet ja naurut, mutta olin niin keskittynyt kameraan ja kuvaamiseen etten tajunnut, että ne tulee meidän pensasaidan takaa. Hiivin ja kumartelin omenoiden perässä, kunnes pensaikon välistä katse osui nuorisojoukkoon, joka oli MEIDÄN pihalla.

Tajusin, että näytän lähinnä idiootilta: äiti vakoilemassa lapsensa puuhia kamera kädessä. Mietin miten perääntyisin niin, ettei mua huomata sieltä pensaiden keskeltä.. Myöhäistä. Muhvi näki minut ja katseensa kertoi kyllä kaiken. -Mitä ihmettä sä siellä hiivit, voitko poistua vähän vikkelään. Yritin näyttää kameraa ja omenia, mutta luultavasti se oli vain säälittävä selitys.

Poistuin vähin äänin paikalta, ei mua ehkä huomattu, enkä ehkä ole leimattu vielä idioottimutsiksi.

Mulla ei oo omaa elämää, kun pitää lasta vakoilla. Vaikken vakoillutkaan.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Armas arki

Muhville ja Boheemikeijulle on langetettu yhdet kotityöt heti kun tulevat koulusta: Muhvi sytyttää takan ja polttaa siinä pesällisen puita ja laittaa pellin ajallaan kiinni, Keiju tyhjentää tai täyttää tiskikoneen. Joka päivä.

Noh, ekana päivänä ei tapahtunut mitään, kumpikaan "ei ehtinyt". Toisena päivänä Muhvin omatunto pisti pojan töihin, mutta Keiju keksi ryhtyä raivaamaan oman huoneensa pikkuvinttiä käsityöpajaksi. Loistava idea ja toteutuskin, mutta tiskikone jäi äiteen hommaksi.

Kolmantena päivänä kone oli tyhjennetty, mutta Muhvi jäänyt jonnekin matkalle, koska ei vielä klo 16.20 ole kotona. Vai voiko koulupäivä kestää näin kauan..? Jos kestää, niin kohta kotiin tulee umpistressaantunut, nälkäinen, läksyjen jo etukäteen uuvuttama lapsonen, jolta ei voi vaatia mitään.

Lukio teettää kovasti töitä, varsinkin enkun opiskelu. Opiskelulahjoja jaettaessa Muhvi on ohittanut enkkujonon. Muissa jonoissa on oltu ajallaan paikalla, mutta miten on voinut käydä näin, että englannin kohdalla syvä kuoppa? Ja voi mikä murhe ja tuska. Onneksi äiti osaa opettaa, ja voi hyvänen aika kyllä minä vietänkin taas aikaa läksyjen parissa. Ehkä tämä joskus korvataan, ehkä.

Mutta muuten tämä sujuu ihan kivastikin. Tosin huomaan viettäväni kaiken arkisen vapaa-aikani lasten seurassa. Mitä jos sitä tänään irtautuisi vaikka elokuviin? Saako niin tehdä?

Tie pohjoiseen

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kysely

Tein tuohon blogin ylälaitaan kyselyn sinulle lukija. Mitä haluaisit blogistani lukea? Jos olet lukenut blogiani jo pitkään, tiedät että kaikenlaista tässä on tapahtunut ja tälläkin saralla mietin, että mihinköhän suuntaan tätä kaikkea kehittäisi.

Ystäväni sanoi tänään, että haluaisi että kirjoittaisin rohkeammin ja terävämmin, asioista niiden oikeilla nimillä. Olen tarkoituksella halunnut olla hienotunteinen niitä ihmisiä kohtaan, joita tässä blogissa käsitellään. Muttamutta, kynäni on oikeasti terävämpi ja sanan säilä voisi viuhua armottomammin. Katsotaan, en tiedä itsekään, miksi olen niin säyseä...

Ne lukijat, jotka tuntevat minut, osaavat lukea rivien välit. Olisi tietysti kiva tietää millainen kuva tuntemattomalle näistä teksteistä välittyy.

Katotaan mitä kyselyn tulokset kertovat, jännää.



lauantai 25. elokuuta 2012

Päkiät tulessa

Vietin pari päivää koulutustapahtumassa Jyväskylässä. Oli hauskaa, mielenkiintoista, ammatillista, sosiaalista, viihteellistä ja kaikkea tältä väliltä.
Korkokengissä kaksi päivää ja iltakengät valittu niin, että niillä kyllä biletti, mutta en sen lisäksi ollut suunnitellut yllättävän pitkiä kävelysiirtymiä paikasta toiseen.
Mulla oli loppuillasta jalat niiiiiiiin kipeät, että pelkkä seisominenkin oli tuskaa. Ja niin oli hyvä bilebändi, ettei voinut seistä! Pakko oli välillä mennä istumaan ja lepuuttamaan vähintään d-kupin kokoisia päkiöitä... Hotellille kävelin aamuyöstä sukkasillani kengät kädessä, en pystynyt muuhun.

Baarista olisin saanut seuraa ihan tosta vaan, mutta ei oikein kiinnostanut. Ja tästä havainnosta ja sen mukaisesta toiminnasta annoin itselleni oikein suuren plussan: olenko päässyt siihen vaiheeseen, että minä valitsen? Etten vain kiltisti yritä miellyttää jokaista lähelle tulijaa. Jee, jos näin on.

Hieman haikeahko kotiinpaluu tyhjään kotiin piristyi kummasti ihanasta taksikuskista, joka flirttaili ja vitsaili ja ajoi ihan kummallista reittiä, varmaan vain saadakseen lisää jutteluaikaa. Kertakaikkisen hurmaava mies, joka kantoi mun matkalaukun ovelle asti. Melkein pyysin puhelinnumeroa.

Toivottavasti huomenna aurinko paistaa, pitäisi pihahommia tehdä välillä: nurmikkko huutaa leikkaamistaan ja viime viikon rankkasateiden jäljiltä pihatiessä on valtavat kanjonit, kun hiekka on valunut sateen mukana jonnekin pois. Lapiohommia tiedossa, saappaat onneksi varmaan mahtuu jalkaan :)

maanantai 20. elokuuta 2012

Miesten töitä

Auton katsastus on miesten töitä. Auton vaihtaminen uudempaan ja parempaan on miesten töitä. Ainakin mun mielestä.

Kyttämondeoni meni kuin menikin katsastuksesta läpi, itse en uskonut, mutta niin se kiltti ammattikoulun autopuolen setä kertoi, kun autoni huolsi ja katsastutti. Tosin rivien välistä tyhmempikin ymmärsi, että olisi hyvä aika päästä autosta eroon: "Niin että meinaatsä tätä autoa vielä kauan pitää..."

Noh, nyt on sitten nettiä tutkittu ja liikkeisiin soiteltu ja valjastettu isä ja muut automiehet etsimään mulle sopivaa autoa. Mutta pakko se kai itse on mennä mukaan edes. Miksei joku voi vaan tuoda mun pihalle sopivaa pakettia ja mä antaisin rahat käteen?
Onko kovin uskottavaa, että mä meen autokauppaan piipittämään että "onko jakohihna vaihdettu, mites toi ysikyttonnin huolto"? Jakohihna, tsiisus mikä se edes on?

Asioilla on tapana järjestyä joo ja tiedän, että kohta mulla on luotettavampi auto alla ja homma hoidossa. Olis vaan jo se päivä!

tiistai 14. elokuuta 2012

Kaksi vuosikymmentä sitten

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten menin ensimmäiseen opetyöpaikkaani. Olin ihan järkyttävän nuori, 22v, mutta maisterin paperit taskussa ja kovin osaava, tietävä ja itsevarma. Hyvä niin, sillä ilman tuota kaikkea en olisi 32 oppilaan musiikkiluokan opena pärjännytkään.

Voi hyvänen aika mikä täti minä silloin olin... Vakaassa parisuhteessa, kihloissa, naimisiinmenoa suunnittelemassa. Nykyään näytän melkein nuoremmalta kuin silloin ja elän, olen ja ajattelen ehdottomasti epäkonservatiivisemmin kuin vuoden 1992 Heleija.
Tuon ajan koulu- ja opettajamaailma tuossa koulussa oli täysin 60-lukulainen. Aiheutin lievän shokkireaktion, kun ehdotin, että opettajat lähtisivät käymään baarissa! Mutta kyllä me taidettiin mennä... ei kyllä kerrottu ihan kaikille opeille, eikä ainakaan rehtorille ja hänen vaimolleen. Puhumattakaan kirkkoherran rouvasta, joka oli 2-luokan opettaja.

Otin ison oppilasjoukon haltuuni varsin helposti. Olinhan oppinut mielestäni partiossa enemmän kuin OKL:ssä konsanaan. Muistan jakaneeni oppilaat 6-7 hengen pöytäryhmiin ja käsittelin näitä tiimejä yksiköinä, joiden piti luoda omat säännöt ja noudattaa niitä. Toimi! Itse asiassa taidan tuota pedagogiaa harrastaa edelleenkin, koulussani on vastuuopet ja tiimit, minä vain rehtorina "katson päältä."

Eihän minusta vielä tuolloin kasvattajaksi ollut. En oikeastaan tiennyt mitään siitä kuinka pieni 9-vuotias oli. Uijuijui mitä kaikkea minä heiltä vaadin... Anteeksi vain, hieman helpommallakin olisin voinut teidät päästää.
90-luvun alun lama koetteli monia perheitä, tilanteet olivat tiukkoja monilla. Varmaan oli hyväkin, että koulussa keskityttiin koulutyöhön, eikä ope juurikaan vatvonut vanhempien kanssa muita kuin kouluun liittyviä asioita.

Toisena työvuonna kävin eheyttävän opetuksen kurssin. Se muutti tapaani tehdä opettajan työtä vielä vapaampaan suuntaan. Teimme valtavan laajoja projekteja, unohdimme lukujärjestyssidonnaisen opiskelun, tutkimme ja sovelsimme. En edes uskaltanut muille kertoa mitä kaikkea luokkani sai aikaan, vanhemmissa kollegoissa kun herätin kateutta jo pelkällä nuoruudellani.

Musiikissa musiikkiluokkalaiset lauloivat ja soittivat, esiintyivät ja harjoittelivat. Omat taitoni eivät ehkä olisi riittäneet kaikkeen siihen mitä laitoin lapset tekemään. Mutta hehän tekivät.

Vaatimustaso oli 6. luokalla jo varsin korkea. Olin neljä vuotta ollut luokkani opettaja ja tunsimme toisemme niin hyvässä kuin pahassa. Muistan ikäni historiankokeeseen laatimani koekysymyksen: "Kuvaile Suomen itärajan kehitystä Pähkinäsaaren rauhasta tähän päivään." -Tuolla kysymyksellä kirjoittaisi itsensä vissiin jo ylioppilaaksi.

Nämä uskomattoman persoonalliset 32 oppilasta säilyvät mielessäni aina. Moni heistä on nykyään ystäviäni, eräs jopa tärkeä sydänystävä.
Olen seurannut heidän kasvuaan ja aikuistumistaan, menestystä opinnoissa, uralla ja elämässä muutenkin. Monilla on jo lapsia, ja heitä esitellään minulle ylpeinä, kun kohdalle osutaan.

Aika hienoa, että tällaisia voi muistella.

Ja nyt mä tunnen itseni aika vanhaksi...

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Dagen efter dagen efter

Ai että nämä krapulan jälkeiset päivät ovat ihania. Vaikka olo ei vielä olekaan ihan iskussa, niin silti tuntuu auvoisalta: en olekaan sellainen ihmisraunio kuin eilen vielä näytti...

Mennyt viikko on ollut energinen ja reipas. Perjantaille ei ollut suunnitelmissa mitään ohjelmaa, mutta kummasti löysin itseni illallispöydän ääreltä naistenkutsuilta, rakkaan ystäväni kanssa keittiön pöydän äärestä ja iltayöstä vielä kaupungin sykkeestä. Siitä tuloksena ihan kamala tärinälauantai. No, ihminen saa sellaisen krapulan kuin ansaitsee, mä olin ilmeisesti pysäytyskooman tarpeessa.

Ja nyt on niin sunnuntaiolo kuin vain voi olla. Ajatuksissa pihan siivoamista, ehkä pyörälenkki kirpparille, kotiruuan laittoa, pyykkäystä ja valmistautumista huomiseen kokouspäivään.

Yksinäisyys on välillä meinannut nujertaa minut ja ajatus siitä, että olen tavallaan tämän itse aiheuttanut, ei oikeastaan helpota tilannetta yhtään. Kun olin parin päivän työmatkalla, niin huomasin kuinka hirveätä on, ettei kukaan odota, ettei ole ketään, jolle tekstata kuulumisia. Se on kamalaa ja muistan parin vuoden takaa, että kärsin tästä asiasta kovin paljon. Yritän nyt kuitenkin selvitä tuosta tuskasta, onhan minulla ihmisiä ympärilläni, on on on on.

Lasten kouluarki alkaa. Muhvi aloitti jo viime viikolla lukio-opinnot ja Boheemikeiju lähtee tiistaina kouluun.
Muhvin koulunaloitus on mennyt hyvin ja hänellä on selvästi tullut aivan uutta säpinää sosiaaliseen elämään: on iltoja, jolloin täällä kotona olen vain minä ja kani Keijunkin ollessa jossain menoissaan. (Kani prkl, joka on syönyt olohuoneen matosta reunat. Suihkutin sen matonkin samalla hajuvedellä, jolla karkotin oravat syömästä ulkoseinän rappausta.)
Kaikenkaikkiaan on ihanaa olla lasten kanssa, meillä on vahva yhteys ja olemme entistä läheisempiä. Tuntuu, että he ovat kovasti kasvaneet ja aikuistuneet ja ymmärtävät elämästä aikas paljon. Mutta onhan ne mun pieniä. Aina.




maanantai 6. elokuuta 2012

Sinä päivänä

Ystävän lapsi lähti vaihto-oppilaaksi. Pala kurkussa minullakin tämän runon äidin fb-sivulta luettuani:



Sinä päivänä

kun lapsesi on lähdössä,

kun pesän risukasan reuna

vähän huojahtelee

sen siinä tepastellessa

ja oikoessa lentimiään,

katso ettet sano:

jää kotiin, et sinä vielä osaa mitään.

Sinä päivänä muista

- lähdön ja rohkaisun hetki,

hetki, joka ei toistu.

(Veikko Polameri)




lauantai 4. elokuuta 2012

Niskasta kiinni

On taas se aika vuodesta... Tarttua kesäkiloihin, niitä on tullut kaksi. Kuulostaa melko vähältä, mutta koska lähtötilannekin oli melko mehevä, niin jotain täytyy tehdä.

Motivaatio on kohtalainen. Painoindeksi on 25,9, eli liikaa.

Mietin, että mikä minua tässä tsemppaisi. Painonvartijoita ei enää ole, keventäjät vaikutti ensi tutustumisella kovin sekavalta. Nettiä selatessani löytyi tällainen sivusto: http://kalorilaskuri.fi/
Mielenkiintoinen, vaikkakin varsin tarkka juttu. Kirjanpitäjä minussa kuitenkin pitää tästä :)

Katsotaan. Ainakin tässä tulee seurattua kovinkin tarkkaan mitä sitä oikeasti suuhunsa pistää. Vitamiinidiagrammi puhuu karua kieltään siitä, että oikeasti sitä D-vitamiinia ei saa mistään!

Ja jos ei huijaisi yhtään, vaan laittaisi kaiken ylös mitä suustaan pistää alas, niin karkit, sipsit kuin alkoholit. Ainakin tietoisuus lisääntyy.






Ja toivottavasti olemus keventyy, täytyyhän sitä markkina-arvoaan pitää yllä näinä päivinä. Hehheh ja uuuuuuh; en jaksaisi oikeasti ajatella, että pitäisi fiksata itsensä kuin jollekin vaihtoautomarkkinoille.

Terveellistä elämää meille kaikille, juu.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Leivotaans taas

Leivoin, pitkästäpitkästä aikaa.

Ihanaa, kun leivontasessio alkaa siitä, että käy puutarhasta poimimassa marjat. Loihdin muffinsseja, joihin tuli seuraavia ainesosia:



3 munaa
1 1/4 dl sokeria
100 g voita tai margariinia
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 dl ranskankermaa
80 g valkosuklaata 
2 dl punaisia viinimarjoja
Sulata rasva, anna jäähtyä.
Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi.
Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet, sekä murusiksi leikattu tai rouhittu suklaa ja jäähtynyt rasva.
Lisää ranskankerma ja lopuksi varovasti sekoittaen punaviinimarjat.
Jaa taikina muffinivuokiin ja paista 200 asteisessa uunissa noin 15-20 minuuttia.
Tästä reseptistä tuli 12 isoa muffinssia. Valmistin ne silikonivuoassa, joka on kyllä tosi kätevä kapine.


Maku näissä ei ole sokerikakkumainen, sokeriahan on oikeastaan vähän. Jos kohdalle osuu pala, jossa ei ole valkosuklaata, saattaa kaivata lisää sokeria ja rasvaa... Mutta oih ja voih, kun suklaasattuma osuu kohdille, niin makuelämys on kohdillaan.
Kutsuttakoon näitä muffinsseja flirttailumuffinsseiksi; sen verta monta hyvännäköistä miestä tänään kadulla, kaupungilla ja kaupassa kohtasin ja vähän silmäpeliä pelailin ;)













LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...